Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia – Noidan käsikirjalla on hurja maine, mutta onko se liioiteltu?

”Ku loopannu MacGyverii jo parikyt vuotta haukkana
Noidan käsikirja siihen päälle ja sit lähtee”– Dj Kridlokk: Akuutti Elämä

Lapsena käsikirjat olivat minulle eräänlaisia “raamattuja”. Ilman kirjaa ei lähdetty mihinkään. Muun muassa Sudenpentujen käsikirja kulki minulla repussa mukana kuin Tupulla, Hupulla ja Lupulla konsanaan. Tuolloin elettiin vielä aikaa ennen internetiä. Kuvittelin, että kohdatessani ongelman ratkaisu löytyy käsikirjasta.

Ei sieltä kuitenkaan löytynyt vastausta siihen, kuinka tulla ihmissudeksi. Tai kuinka vampyyri haudataan. Ja miksei tämä kaiken kattava käsikirja maininnut sanallakaan siitä, mihin kaikkeen saattaa törmätä “maailman kuuluisimmassa kummitustalossa”, eli Borleyn pappilassa?

Sukupolvea yhdistänyt kulttiklassikko

Noidan käsikirjan pahamaineisuus on saanut vuosien varrella lähes myyttisiä piirteitä. On kerrottu, että kirjaa jouduttiin poistamaan aikanaan kirjastojen hyllyiltä moraalipaniikin vuoksi. Turun kaupunginkirjaston lastenosastolla asiasta on toisenlaisia muistikuvia. Kirja pikemminkin revittiin hyllystä.

Noidan käsikirja herätti 1990-luvulla monessa suomalaisessa lapsessa nälän kauhulle. Esimerkiksi vastikään edesmenneen, muun maussa esoteerisista ja paranormaaleista ilmiöistä kansanomaisesti asiaohjelmaa radioon tehnyt Perttu Häkkinen mainitsi kirjan “varhaiseksi innoittajakseen”.

Oma suhteeni teokseen oli lapsena ristiriitainen. Toisaalta pelkäsin kuvia Echtin päättömästä kummituksesta tai Glamisin linnan kielensä hukanneesta kummituksesta. Samalla jokin opuksessa veti puoleensa. Vielä tänäkin päivänä kirja on perin häkellyttävä! Kuvituksessa ei säästellä! Miten ihmeessä tämä kirja saattoi olla suunnattu lapsille?

En usko porttiteorioihin, mutta tietyllä tavalla kirja varmasti avasi itselleni ovet kauhun maailmaan. Kirja käy läpi keskeisiä myyttejä ja legendoja, mutta viittaa myös aikansa klassikkoelokuviin. Tuskin on sattumaa, että kuvitus muistuttaa väistämättä kauhuelokuviin erikoistuneen Hammer-tuotantoyhtiön elokuvista. Kirjan sisäsivuilta löytyy kuvia esimerkiksi Christopher Leestä Draculana ja kuvia ”Haudasta nousseet” (1966) zombieleffasta.

Ylimitoitettua vai aiheellista huolta?

Tietysti lapsena kirjassa viehätti sen mahdollinen pahamaineisuus. Kirjastojen hyllyltä Noidan käsikirjat eivät useimmiten hävinneet kuitenkaan paheksunnan takia. Tyypillisempää oli, että kaikki kappaleet pöllittiin yksitellen. Vielä vuosi sitten kirja oli keräilyharvinaisuus ja hyväkuntoisista kappaleista joutui pulittamaan divarissa helposti yli sata euroa.

Kirjan suosio ei näytä laantuneen edelleenkään. Kun uusintapainos saatiin vihdoin Turun kaupunginkirjastoon lainattavaksi, ei se kauaa viihtynyt hyllyllä.

Mutta ei kertomukset kirjan aiheuttamasta huolesta ole nekään tuulesta temmattuja. Esimerkiksi Riku Rinne kirjoittaa teoksessaan Pimeys Väistyy (1996) Noidan Käsikirjasta värikkäästi:

”…Noidan käsikirjan kannessa on verinen pääkallo ja kirja pitää nimensä mukaisesti sisällään kuvauksia noituuden maailmasta, kuvia haudoista nousevista, mätänevistä ruumiista, vampyyreista ja niiden seivästämisestä. Kirja on ollut houkuttelemassa monia jatkamaan noituuden ja magian tutkimista syvemmältäkin.” (Rinne 1996 s. 35–36)

Vaikka toki osa näistä väitteistä on totta, niin eipä kannen pääkallossa näy tippaakaan verta. Nykysilmin katsottuna hurjimmatkin tarinat tuntuvat lopulta varsin maltillisilta.

Noidan käsikirjaa ei kannata ehkä pitää minään vakavana otettavana tietoteoksena, mutta sen avulla sain lapsena varmasti tarvittavaa siedätyshoitoa kauhun tunteen käsittelyyn.

Myöhemmin kauhu rupesi paheksuttuna ja väheksyttynä ilmaisumuotona kiehtoa minua entistä enemmän vastakulttuurina ja kapinointina hyvää sekä “korrektia makua” vastaan. Aivan huomaamatta mukaan hiipivät muut ‘hurjat’ kirjat kuten kauhua populaarikulttuurissa ja erityisesti elokuvissa käsittelevä Harto Hännisen ja Marko Latvasen Verikekkerit. Kauhun käsikirja. (1992)

Toisinaan sitä miettii näin vanhempana, että siedätyshoitoa on tullut saatua jopa liikaa kauhukuvastoon. Mutta ehkei sittenkään. Glamisin linnan kummitus on edelleen poikkeus Noidan käsikirjassa. Sen kohdan ohitan edelleen selatessani Noidan käsikirjaa.

 

Kirjoittaja työskentelee harjoittelijana Turun kaupunginkirjaston Stoori -osastolla.