Tajuutsä maailma – Stooreja satavuotiaasta suomalaisesta nuoruudesta, osa 2

Osa 2: Suomineidon kompuroivat ensiaskeleet ja uuden ajan tuhkimotarinat

”Olkaamme siis suomalaisia”

Suomi itsenäistyi joulukuussa vuonna 1917. Nuori kansakunta oli kuin kuka tahansa itseään etsivä ja aikuistumistaan kohti hapuilevasti kurottava nuorukainen: kohtuu viaton, hämmentynyt, haavoittuva ja turhankin uhmakas. Maailma oli avoin, mutta vapauteen oli helppo humaltua. Varomaton eksyi uudelle leikkikentälle helposti.

Itsenäinen Suomi syntyi aikana, jolloin kansallisuusaate pyyhki maailman valtiokartan ja piirsi valtakuntien rajoja uusiksi. Vaikutteet olivat kulkeutuneet Länsi-Euroopasta, jossa tämä niin sanottu nationalismi oli hurmannut ajattelijoita ja liikuttanut kansanosia jo 1800-luvun alusta lukien. Kiihkeissä palopuheissa julistettiin, että jokaisella kansalla oli oikeus omaan (kansallis)valtioon ja sen tuli saada päättää omista asioistaan. Jalo ajatus, jonka seuraukset räjähtivät ihmiskunnan silmille. Nationalismi kun rakentuu paljolti vastakkainasettelulle sekä ihmisten jaottelulle oikeisiin ja vääriin. Ei tästä kuitenkaan sen enempää…

Mikä oli Suomi? Riippuu tulkitsijasta, oliko Suomea tai ”suomalaisia” edes olemassa ennen vuotta 1809, jolloin Ruotsin kuningaskunnan itäiset osat liitettiin Venäjän keisarikuntaan ja niille myönnettiin autonomia, itsemääräämisoikeus monissa hallinnollisissa asioissa. Suomi sai nyt suurruhtinaskunnan arvon ja se käsitettiin maantieteellisesti rajatuksi alueeksi. Entä, mitä oli suomalaisuus? Mikä heitä yhdisti? Kyse ei ainakaan ollut yhteisestä kielestä. Vanha yläluokka ja virkamiehistö puhuivat ruotsia, talonpojat vuorostaan suomen eri murteita. Varallisuuserot olivat valtavia ja yhteiskuntaluokat elivät muutoinkin oikeastaan aivan eri todellisuuksissa. Suomen suurruhtinaskunta oli myös maantieteellisesti hyvin laaja. Oli vaikea löytää tekijää, joka yhdisti varsinais-suomalaisen kartanonherran, pohjanmaalaisen rengin, tamperelaisen tehdastyöläisen ja helsinkiläisen kauppiaan.

Ei ole ylitulkinta väittää, että suomalaisuus rakennettiin kertomuksista. Se syntyi vasta silloin, kun sille kirjoitettiin yhteinen ja yleisesti jaettu menneisyys. Juonellinen kertomus, jolla oli tarkka suunta, selkeä päämäärä ja täyttymys: vapaa, yhteinen ja itsenäinen Suomi.

Suomalaisuus ei syntynyt hetkessä vaan sen käsikirjoittaminen vaati määrätietoista ja uutteraa puurtamista. Se oli alkanut jo 1830-luvulla. Tiedätte nämä patsaskaverit: J. W. Snellman (1806-1881), J. L. Runeberg (1804-1877), Elias Lönnrot (1802-1884), Zachris Topelius (1818-1898) sekä hieman myöhäisemmät Akseli Gallen-Kallela (1865-1931) ja Jean Sibelius (1865-1957). Heitä pidetään kansakunnan rakennusmestareina. Suurmiehinä, joita kansallisiksi herättäjiksikin kutsutaan ja jotka onnistuivat juurruttamaan ajatuksen suomalaisuudesta kansalliseen syvämuistiin.

                               

Runeberg ja Topelius löysivät Suomen juuret menneisyyden sotasankareista. Löytö ei ollut mitenkään tavaton, koska sotakokemuksillehan tunne kansallisesta yhteenkuuluvuudesta usein valetaan. Runeberg otti käsittelyynsä vuosien 1808-1809 Suomen sodan ja runoili isänmaanrakkautta tihkuvia Vänrikki Stålin tarinoita (nrik Ståls sägner, 1848 ja 1860). Topelius kurotti hieman kauemmas taaksepäin. Hänen Välskärin kertomuksissaan (Fältskärns berättelser, 1853-1867) etsittiin taikasormusta (kuulostaako tutulta?) 150 vuoden ajan. Aikajänne kuljetti lukijan kuningas Kustaa II Aadolfin 1630-luvun sotaretkiltä vuoteen 1772 ja Kustaa III:n vallankaappaukseen. Historiallisena taustakankaana olivat kuninkuuden murrokset. Tarina alkoi Ruotsin valtakunnan ja kuninkaiden vallan lakipisteestä, jatkui hallitsijanvallan luhistumisella ja päättyi kuninkaanvallan viimeiseen kukoistuskauteen, ns. kustavilaiseen aikaan. Kuninkaat eivät kuitenkaan olleet Topeliuksen sankareita vaan ainoastaan historiallisia kiintopisteitä. Sankareita olivat suomalaiset sotilaat. Taistelukenttien urotöillä aateluuden ansainneet suvut, jotka olivat hänen tulkintansa mukaan itsenäisen Suomen kantaisiä.

Runebergin ja Topeliuksen isänmaalliset kertomukset loivat lujan tarttumapinnan, johon suomalaisten annettiin samaistua ja joiden tunteminen yhdisti toisilleen täysin vieraita ihmisiä eri puolella valtakuntaa. Elias Lönnrotin kansanperinteen keruumatkojen annista koottu Kalevala (1835) vahvisti yhteyttä. Suomella oli historian lisäksi nyt oma tarusto. Gallen-Kallelan sivellin ikuisti nämä kalevalaiset sankarit ja kaikkien verkkokalvoille tutun kansallismaiseman jylhän karuine metsineen ja koskineen. Kansallisromantiikka ohjasi taidetta ja Suomi alkoi saada ilmettään. Kuvasto tarvitsi vielä äänimaton. Sibeliuksen sävellykset täyttivät tämän kulttuurisen aukon.

Tarinat olivat tärkeitä, mutta ne eivät yksin riittäneet. Suomalaiset tarvitsivat myös ohjausta, oikeanlaista kasvatusta ja valistusta. J. W. Snellman, tuo ärhäkkä valtio- ja sanomalehtimies julisti, että tavallinen kansa oli opetettava lukemaan ja kirjoittamaan omalla kielellään eli suomeksi. Heidän oli tunnettava historiansa, jotta kansa olisi itsemääräämisoikeuden arvoinen.

Kansanvalistusaate teki lapsista ja nuorista itsenäistymisajatusten kannalta korvaamattoman lenkin. Toivo tulevaisuudesta lepäsi heidän valistamisessaan ”oikeiden” aatteiden muottiin. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kehittymistä ei voi nähdä tästä taustasta irrallisena. Päinvastoin, sillä oli iso tehtävä ja merkitys. Kirjallisuus tuki kouluopetusta ja myötäili valistuksen perusjuonteita: uusia sukupolvia ohjattiin halutun laisiksi kansalaisiksi. Heidän tuli olla nöyriä, tottelevaisia, kuuliaisia ja Jumalaa pelkääviä, rehellisiä nuorukaisia.

Valistaminen toimi myös ulospäin. Nuoresta kansakunnasta haluttiin antaa mahdollisimman vireä kuva. Ylisanoja ei säästelty. Suomalaiset nuoret kuvattiin osaavana, ahkerana, rohkeana, itsenäisenä, vahvana ja yhtenäisenä. Kuvalla ei tarvinnut olla todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Eikä sillä usein ollutkaan, vaikka Suomen itsenäistymisen ja sivistymisen suurta menestystarinaa on meille kaikille koulussa tankattu. Kirjallisuuden kuva nuorisosta oli pikemminkin ihannekuva – suomalaisen nuorison idea.

 

Pikku naisia ja miehiä – Anni Swan Alcottin jalanjäljissä

Suomalaisen nuortenkirjallisuuden synnyllä on vahva yhteys Suomen valtion itsenäistymisen kanssa. Ne tapahtuivat liki yhtä aikaa ja niillä oli erittäin samansuuntaiset tavoitteet. Satukuningatar Anni Swania (1875-1958) pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä nuortenkirjailijana. Hänen merkitystään suomalaisen nuorison kuvaajana onkin mahdoton ohittaa. Swan kirjoitti suomalaisen nuorison ja loi sille jämerät suuntaviivat pitkälle tulevaisuuteen. On paljolti hänen ansiotaan, että nuoriso vakiinnutti asemansa suomalaisen kirjallisuuden kohteena jo ennen itsenäisyyden ensikajoa.

Swanin nuortenkirjat olivat ajalle tyypillisiä kasvu- ja kehityskertomuksia. Tässä hän seurasi kansainvälisiä esikuviaan. Varsinkin Louisa May Alcottin Pikku naisten (suomennettu 1916) ja Lucy M. Montgomeryn Annan nuoruusvuosien (suom. 1920) moraaliset asetelmat on helposti luettavissa Swanin kirjojen taustalta. Oikeastaan ne ovat uuden ajan tuhkimotarinoita – kertomuksia siitä, kuinka sydämen rehtiys ja sielun hyvyys palkitaan lopussa ruhtinaallisesti. Maailmankuva on hyvin mustavalkoinen – kuin saduissa. Hyvän ja pahan raja on piirretty harvinaisen terävästi.

Swanin ihannoima nuoruus löytyi idylliseltä maaseudulta. Siellä lepäsi aito, rehellinen, ahkera ja hyvätapainen suomalaisuus. Rikkaat, ylimieliset ja hienostelevat kaupunkilaiset olivat näiden synkkiä vastakohtia. Kahtiajako köyhien ja rikkaiden välillä tuli esille jo Swanin ensimmäisessä nuortenkirjassa Tottisalmen perillinen (1914). Nuori perijä Klaus on laiska ja ilkeä pojanviikari, jonka täytyy käydä karu elämänkoulu oppiakseen, että todellinen varakkuus ja hyvyys piilevät ihmisen sydämessä eivät rahakirstussa.

Sydämen puhtaus ja itsensä löytäminen säilyivät tärkeinä aiheina. Iris rukassa (1916) puoliorpo, luonnolliseen vapauteen kasvanut maalaistyttö joutuu pakosta sovittamaan elämänsä kahlitsevaan kaupunkimaastoon, ja pettyy helsinkiläisserkkujensa ylenkatsovaan tunnekylmyyteen. Näin jälkiviisaasti on helppo huomata, kuinka Iris rukan nimihenkilö on syvemmältä tasoltaan nuoren Suomen vertauskuva: nuori, elämänjanoinen, herttainen ja villikin Iris on kuin paikkaansa etsivän kansakunnan peilikuva: hyljeksitty maalaistyttö ja köyhä orpolainen, jonka luja usko itseensä palkitaan. Tulevaisuudenusko on kirkas ja toiveikas: onni kyllä löytyy, kunhan sielu pysyy tahriintumattomana.

Yhteiskunnallinen kahtiajako pysyi Swanin nuortenkirjojen perusjuonteena. Kaarinan kesäloma (1918), Ollin oppivuodet (1919), Pikkupappilassa (1922) sekä Sara ja Sarri (1927) ovat kaikki perinteelle uskollisia tyttö- ja poikakirjoja, mutta selkeä vastakkainasettelu maaseudun ja kaupungin sekä rikkaiden ja köyhien välillä tekee niistä myös yllättävän poliittisia. Nuori kansakunta kun oli määrätietoisesta rakennustyöstä huolimatta kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Se oli saanut vapauden, mutta ei tiennyt mitä sen kanssa piti tehdä. Se ei osannut päättää suuntaansa. Käsitykset siitä, millaista Suomea tulisi koota ja kenelle valta kuuluu, olivat mahdollisimman kaukana toisistaan. Yhteiskuntaluokkien väliset kuilut ja vanhat kaunat olivat niin syvään uurtuneita, että ristiriidat johtivat jo vuonna 1918 veriseen sisällissotaan, jonka haavoja hoivattiin vielä pitkään. Ollin oli maksettava oppirahansa…