Tajuutsä maailma – Stooreja satavuotiaasta suomalaisesta nuoruudesta, osa 3

Osa 3: Voittajien ääni – sisällissodan tuhkasta kasvatetaan tervehenkistä nuorisoa

Suomineidon julmat synnytyskivut

Tuntuiko edellinen nuortenkirjallisuuden katsaus kansallismielisen tuulen puhaltelulta? Jos vaikutti, se on erinomaista. Nimittäin sellainen vaikutelma siitä pitikin syntyä. Isänmaallisuuden humalluttava hurma oli se todellisuus, se mystinen ”ajan henki”, jossa itsenäistyvässä Suomessa ja sen nuortenkirjallisuudessa pitkälti elettiin. Myönnän, että tämä on karkea yleistys, joka ei tee oikeutta kulttuuriselle rikkaudelle. Eiväthän ihmisyhteisöt oikeasti ole yhtenäistä massaa. Eikä nuoresta Suomesta saanut eheää kansaa hyvällä tahdollakaan. Näkökulmat maailmaan vaihtelivat aina sen mukaan, kuka sinne katsoi. Mikään jaloaatteinenkaan valistustyö ei voinut tasoittaa kansanosia jakaneiden arvokäsitysten syviä ristiriitoja eikä lääkitä ihmisten jo valmiiksi tulehtuneita välejä.

Yhteiskuntaluokkien käsitys Suomen suunnasta oli poikennut toisistaan niin paljon, että valtakiista oli purkautunut veriseen ja aina yhtä katkeraan sisällissotaan jo alkuvuodesta 1918 – ainoastaan runsas kuukausi itsenäistymisen jälkeen. Siksi puhutaan usein ylä- ja alaluokkien välisestä luokkasodasta. Sillä tavalla aikalaiset ainakin asian usein käsittivät. Ei nyt lähdetä sen tarkemmin sotatapahtumiin, koska sen kammotuksia on tässä aivan turha toistaa. Terrorista, vankileireistä ja muista julmuuksista voi halutessaan lukea historiankirjoista. Uuden kansakunnan synnytystuskat olivat joka tapauksessa hirvittävät, mutta ihmiskunnan historian kokonaiskuvastossa kaikkea muuta kuin tavattomat.

Sisällissotaa ei kannata luodata syvemmin senkään vuoksi, ettei sitä käsitelty nuortenkirjoissa kuin mutkan kautta. Jalmari Saulin Valkoinen varjo: seikkailuromaani kansalaissodasta (1919) on harvinainen poikkeus. Katse oli tiukasti tulevaisuudessa, ei rikkirevityssä menneessä. Ei sisällissodan jälkiä toki voinut loputtomasti väistää. Kipeä perintö läikkyi kaikkialle, ja miksei olisi roiskunut. Kun kansanosat ja yhteiskuntaluokat nujakoivat – työväki haluaa asettaa omistajat tilille tai kun naapurit pukevat käsivarsiinsa valkoiset tai punaiset nauhat ja alkavat surmata toisiaan – on selvää, että rakennustyö täytyy aloittaa ihmisyyden raunioilta.

Muinainen viisaus on, että voittajilla on lunastettu oikeus kirjoittaa historia ja tavoiteltava arvomaailma mieleisekseen. Sisällissodan lopputulos saneli myös nuortenkirjojen hyväksytyn näkökulman. Voittajien käsitykset maalasivat niiden taustakankaat ja sankarihahmot. Nuortenkirjailijat eivät häpeilleet asetelmallisuuttaan vaan myötäilivät ”suojeluskuntalaisia” ja ajan tavan mukaan jyrkästi oikeistolaisiksi kurvanneita virtauksia. Isänmaallisuus, uskonto, luonto, ahkeruus ja ”tervehenkisyys” olivat tavoiteltavia porvarillisia hyveitä ja ne paalutettiin uuden suomalaisen kulttuurin tukipilareiksi. Sodan häviäjille ei ollut tilaa. Työläisnuorten ääni vaiennettiin ja suljettiin syvälle tehdashallien sisuksiin.

 

Nuortenkirjallisuuden isänmaallinen tehtävä ja vastuu

Ihmiskunnan historian surullisimpia toistumia lienee se, että kulttuurinen kukoistus saa sytykkeensä inhimillisestä kärsimyksestä. Ainakin silloin, jos kuohunta laantuu ja alkaa edes siedettävä yhteisymmärryksen kukinto. Kyse voi olla ihmisten itsesuojeluvaistosta. Pakottavasta tarpeesta unohtaa runneltu menneisyys ja uskoa kirkastuvaan tulevaisuuteen. Sisällissodan jälkeen tarve on kenties valtavin, koska kansalaisten on pakko oppia elämään toistensa kanssa. Muuten pahuuden kierteelle ei tule loppua.

Virallisen Suomen halu uudistua, kehittyä, eheytyä ja löytää paikkansa maailmassa oli nuortenkirjallisuuden historiallinen tilaisuus, herkkä etsikkoaika, jonka se myös hyödynsi.

Historiallinen tilanne oli otollinen siinäkin mielessä, että ihmisen elinpiiri oli alkanut muuttua. Väestö oli alkanut hivuttautua kaupunkeihin, vaikkakin valtaosa suomalaisista asui maaseudulla vielä pitkään.

Talouselämä elpyi ja elintaso lähti nousukiitoon. Kaupungistumisen varhainen esiaste ja elintasopyrähdys mullistivat nuorison ajankäytön. Maataloissa arki oli täyttynyt työstä. Kaupunkien nuorilla oli sen sijaan aiempaa enemmän vapaa-aikaa ja rahaa. Elokuvat ja tanssi olivat uusia, lumoavia ajanvietteitä. Kirjallisuus ei ollut kuitenkaan yhtään huonompi vaihtoehto. Nuorten halu lukea, hurja ja pelätty lukuhimo, oli niin yleistä, että se aiheutti jopa huolta.

Nuortenkirjallisuuden menestys 1920-luvulla pohjautui paljolti siihen, että sille lankesi elintärkeä kasvatustehtävä. Ne koettiin erityisen vetovoimaiseksi välineeksi lujittaa nuorten isänmaanrakkautta. Uskottiin, että nuoret löytävät ”oikean” suomalaisuuden kirjojen sivuilta, kotikutoisten sankarien ja sankarittarien roolimalleja seuraamalla. Kaunokirjallisuuden kansanvalistuksellinen merkitys veti vertoja koululaitokselle. Varsinkin, kun oppivelvollisuus levitti lukutaitoa tehokkaasti ja alati yleistyvä kirjastoverkko mahdollisti kaunokirjallisuuden laajemman saannin. Kirjaston tasa-arvoinen, kaikille avoin sivistystehtävä on ollut korvaamaton.

Millaisia roolimalleja nuorille tarjottiin? Millaisen nuorison kirjailijat asettivat tavoittelemisen arvoiseksi ihanteekseen? 

 

Puhtoiset suomineidot: Koulutyttöjen huoleton, kaunis elämä

Suomalaisen nuortenkirjallisuuden vahva arvolataus ja asetelmallisuus kumoavat juhlapuheet, joiden mukaan lasten- ja nuortenkirjallisuus eivät saa olla ideologisia ja poliittisia. Sitähän ne nimenomaan ovat. Työkaluja, jotka jo pelkillä aihevalinnoillaan muovailevat nuoren lukijakuntansa maailmankuvaa.

 Koska toisto on hedelmällinen muistiinmerkitsijä, en malta olla muistuttamasta siitä korvaamattomuudesta, jota nuortenkirjallisuus aikansa tuntojen, toiveiden ja ihanteiden heijastumana näyttelee. Kirjallisuuden merkitys ei ole todellisuuden dokumentoinnissa, koska se ei tee sitä kuin pintapuolisesti. Se ei ole edes sen tehtävä. Ennemminkin, kirjallisuus kirjaa elämän, jonka kuvitellaan olevan nuorille mahdollista. Puhutaan mahdollisuuksien avaruuksista. Juuri nämä avaruudet paljastavat lukijalle ajan hengen.

Nuortenkirjallisuus oli 1920-luvulta lähtien väline ja se nähtiin hyödyllisenä. Siihen myös panostettiin. Suurimmat kustantajat perustivat omia nuortensarjojaan, Otava Poikien seikkailukirjaston ja Tyttöjen kirjaston, WSOY Koululaiskirjaston ja Gummerus Poikain jännityskirjaston.

Kirjasarjat lähtivät kokoamaan tavoiteltavaa suomalaisuutta. Tytöille ja pojille oli suunniteltu tällä rakennustyömaalla täysin erilaiset tehtävät. Nuortenkirjojen jakaminen tyttö- ja poikakirjoihin onkin pitkälti juuri 1920-luvun perintöä. Kirjoissa sukupuoliroolit piirrettiin tavattoman teräviksi ja nuoria ohjattiin niitä kohti sumeilematta.

Ajan käsitysten mukaan naisten ensisijaisena tehtävänä oli olla äiti. Hänen tuli synnyttää lapsia ja kasvattaa uusia sukupolvia isänmaan rakentajiksi.

Niinpä myös 1920–30 –luvun nuorille neidoille kirjoitettiin romanttisia ”neitoromaaneja”, joissa avioliitto, perhe ja lapset esitettiin naisen elämän täyttymyksenä. Kirjojen maailmassa pärjäsivät Suomineidon kiiltokuvat: kauniit, suositut ja hyvin käyttäytyvät, kiltit perhetytöt. Helga Nuorpuun Ruusula-sarja oli erityisen suosittu.

Kaupungistuminen alkoi kuitenkin pikku hiljaa haastaa perinteisen naismallin, vaikkei se avioliiton, perheen ja lastenkasvatuksen merkitystä neitojen elämäntehtävänä syrjäyttänytkään. Maaseudun kultaiset viljavainiot jäivät nyt kauas. Kaupungista tuli nuortenkirjojen tausta, ja opiskelijaneitojen elämästä ihannoitu esikuva. Tämä oli iso muutos. Kaupunki, joka oli aiemmin koettu uhkaavana, moraalisesti arveluttavana, paheellisena ja rappeuttavana, oli uudenlaisen, edistyksellisen suomalaisuuden toivekuva.

Kaupungistuminen synnytti uuden nuortenkirjallisuuden lajin: koululaisromaanin. Sen sytyttäjänä voidaan pitää Mary Marckin (eli Kersti Bergothin, 1886-1975) Eevan luokkaa (1917). Kirja oli jatko-osineen niin suosittu, että sen jälkeisessä “tyttökirjallisuudessa” liikuttiin kovin usein koulumaailmassa. Marckin 13-vuotiaat opiskelijaneidot olivat kaikkien ihannoimia kaupunkilaisteinejä. Reippaita, huolettomia, itsenäisiä, edistyksellisiä ja hyvin toimeen tulevien keskiluokkaisten helsinkiläisperheiden tyttäriä. Läheisiä ystävyksiä, jotka setvivät ihmissuhteitaan kahvikupposten ja leivosten ääressä. Mary Marcin, Salme Setälän ja Eva Hirnin kirjoilla oli täsmäyleisö. Niiden henkilöhahmot olisivat aivan hyvin voineet olla oletettujen lukijoiden perheenjäseniä – äärimmäisen helppoja samaistumiskohteita kirjoja ahmiville kaupunkilaisopiskelijaneidoille.

 

 

Aina valmiina! Urheiden, kunniallisten ja oikeamielisten partiopoikien ehtymättömät seikkailut

Entäs ne pojat? Poikakirjoja julkaistiin 1920-30-luvulla huomattavasti tyttökirjoja enemmän. Molemmissa rakennettiin kirkkain silmin isänmaata, mutta maastot olivat tyystin erilaisia. Siinä missä tytöt kävivät koulua, seurustelivat ja haikailivat avio-onnesta, täyttyi teinipoikien elämä erämaiden vaaroja uhmaten ja autioilta saarilta aarteita etsien.

Poikakirjojen tehtävä oli antaa mahdollisimman elinvoimaisen, reippaan ja vireän kansakunnan ilme. Toveruus, urheus ja ”tervehenkisyys” olivat kansalaishyveitä, joihin miehenalut haluttiin ohjata. Suomeen 1910-luvulla saapuneen partioliikkeen innoittamana syntynyt partiokirjallisuus vastasi tähän kysyntään luontevasti. Niin teki myös lähinnä Lappiin sijoitetut eräseikkailut, joiden yleisyys on silmiinpistävä. A. E. Ingmanin Rimpisuon usvapatsas uursi ladun auki. Kaarlo Hännisen, Uuno ”Ukko” Kivistön ja Jussi Lappi-Seppälän partiokirjat vankistivat kirjallisen lajityypin suosiota. Jännitys ja seikkailut aarniometsissä lumosivat lukijansa helposti. Sitä, että nuoria miehen vasoja opetettiin näin arvostamaan Suomen luontoa ja isänmaataan ei ollut tarvetta piilottaa.

 

Isänmaanrakkautta vahvistettiin myös historiallisilla seikkailukertomuksilla. Jalmari Sauli, Tauno Karilas, Arvid Lydecken ja J. K. Kulomaa eli Jussi Kukkonen kuljettivat nuoret lukijansa luontevasti aina esihistoriallisesta maastosta nykyajan jännittäviin vakoilutarinoihin. Suosituimpia olivat Suomen historiallisiin sotiin sijoittuneet kirjat, vaikkei ajankohdalla tai paikalla ollut sinänsä merkitystä. Kirjojen nuoret sankarit olivat aina yhtä neuvokkaita, suoraselkäisen rehtejä ja pelolle taipumattomia.

 

Erätarinoista, partioseikkailuista ja Suomen historian ihannoinnista ei ollut pitkä matka nationalistiseen ja jopa sotaisaan, kansallista ylemmyyttä uhkuviin nuortenkirjoihin. Huoleton ja iloinen 20-lukulainen ilmapiiri, muuttui 30-luvulla ahdistuksen, epäilyn, pelon ja vihan aikakaudeksi. Tämä oli yleiseurooppalainen ilmiö, jonka taustalla oli niin maailmanlaajuinen talouslama, siitä räjähtänyt työttömyys kuin väestöjen sokea turvautuminen ääriliikkeisiin.

Pula-aika synkensi tunnelmaa ja vaikutti myös suomalaisiin nuorisokuvauksiin kiristävästi. Nykypäivän lukijan on helppo aistia varsinkin poikakirjoista muukalaisvihaa, ja kyllähän ne avoimen rasistisia monesti ovatkin. Vieraista kulttuureista käytetyt kielikuvat osoittavat ihmisen mielikuvituksen rajattomuuden ja ilkeyden. Jos kirjoissa on ulkomaalaisia tai vähintään siltä näyttäviä miehiä, ovat he poikkeuksetta rikollisia. Ryssät olivat kaikkein pahimpia.

 

 

Ihmisyhteisöjen luokittelu syntyperänsä tai ulkonäkönsä perusteella on tietysti rasistista, mutta kansallisen identiteetin vahvistumisen kannalta myös valitettavan välttämätöntä. Kansakunnan kuvaa luonnostellaan usein sen varaan, mitä se ei ole. Erot on helpompi havaita ja osoittaa kuin yhtäläisyydet. Siksi on vaikea tietää, kuinka tarkoituksellista tai pahantahtoista poikakirjojen rasismi on. Ehkä kyse on enemmänkin siitä, että ”muukalaisuus” on alitajunnan tasolla toimiva, alkukantaiseen inhimilliseen selviytymismekanismiin nojautuva kerronnallinen tehokeino, joka syntyy terveestä varauksellisuudesta vierasta kohtaan. Kirjojen erilaisuuden kuvausta ei pitäisikään tuomita sellaisenaan vaan nähdä se paitsi aikaansa vasten myös ainakin osittain vertauskuvallisena. Erilaisuudella ei ole tarkoitus leimata mitään tiettyä ihmisryhmää, vaan yhteisöstä ja sen normeista poikkeaminen tehdään ainoastaan mahdollisimman helposti tunnistettavaksi.

On poikakirjoissa toki ihan puhdastakin aatteellista rasismia. Terveet elämäntavat ja ”terve sielu terveessä ruumiissa” -ideologia, sopi hyvin 1930-luvulla ajankohtaiseen ja surullisenkuuluisaan mukatieteelliseen keskusteluun rotuhygieniasta. Ajatus ei ollut Suomessa uusi. Jo vuoden 1912 Tukholman olympialaisten uutisoinnissa, siis kisojen, joissa Suomen suuriruhtinaskunta aiheutti hämmennystä jo avajaisissa marssimalla selvästi erillään Venäjän joukkueesta ja oman Finlandia-kylttinsä alla ja joissa ”hymyilevä” Hannes Kolehmainen ”juoksi Suomen maailmankartalle”, ihasteltiin suomalaisen urheilurodun poikkeuksellisuutta aina ulkomaalaisia lehtiä myöten! Kyllä, kyllä – urheilusaavutukset ovat sotakokemuksien kaltaisia kansakuntien yhdistäjiä ja kansallisen ylivertaisuuden humalan lähteitä – elleivät jopa isompia!

 

Kaksi Suomea – monta nuoruutta

Vaikka virallinen Suomi korosti eheytymistä, oli 1920–30 –luku voimakkaan kahtiajaon aikaa. Kahtiajako meidän ja muiden välillä oli sisäänrakennettu nuoren kansakunnan hapuilevaan identiteetin etsintään. Sisällissodan perintö jatkoi kalvamistaan. Sen haavat eivät suostuneet parantumaan. Kansalaisten jako voittajiin ja häviäjiin ei suostunut kuolemaan. Eivätkä elintasoerotkaan suostuneet kaventumaan, vaan rikkaiden ja köyhien välinen kuilu säilyi yhteen kuromattomana.

Kahtiajako heijastui väistämättä nuortenkirjallisuuteen. Jo ihan siksikin, että tytöt ja pojat elivät aivan eri todellisuuksissa. Vaikka molempiin ladattiin toive isänmaan rakentamisesta, olivat heidän mahdollisuuksien avaruutensa ja heihin ladatut odotukset tavoittamattoman kaukana toisistaan.

Syvin jako lienee kuitenkin siinä, että kansanosista vain voittajat eli yhteiskunnan keski- ja yläkerrokset saivat äänensä kuuluviin. Suurin osa nuortenkirjojen päähenkilöistä oli oppikoululaisia, millä jo osaltaan viitattiin siihen, että oikea Suomi koostui ylemmistä yhteiskuntaluokista. Työläisnuorisoa ei ollut esillä kuin harvakseltaan ja jos oli, heille lankesi roiston tai pahantekijän osa. Suomalaiset kommunistit olivat kaikkein pahimpia. He olivat kapinallisia, lainvoimaisen yhteiskuntajärjestyksen kumoajia – vallankumouksellisia.

Jotain häivähdyksiä silti kipinöi. Jo Anni Swanin nuortenkirjoissa oli alleviivattu rikkaiden ja köyhien epäsuhdetta, ja näkökulma oli köyhälistölle suotuinen. Tosin Swanin käsittelyssä ovat maaseudun asukkaat, eivät kaupunkien työläiset. Nämä saivat hiljaisen äänensä Annikki Virvatulen Silkkitukassa (1923) ja Maija Tyynen (oikealta nimeltä Tyyne-Maija Salminen) Portti auki -kirjassa vuodelta 1931. Molemmissa on taustana nuortenkirjoissa tavattoman harvinainen tehdasympäristö. Silkkitukan asetelma on varovaisempi. Kirjan päähenkilö on orpo tehtaantyttö, joka unelmoi opettajan ammatista eli porvarillisesta elämästä. Tyyne on sen sijaan ensimmäisiä suomalaisia nuortenkirjailijoita, jotka kuvaavat työläisnuorisoa myötämielisesti.

Sillä, että nuortenkirjojen tytöistä kasvatettiin kansakunnan äitejä ja pojista erätaitoisia pikkusotilaita, oli eurooppalaiset esikuvat, joita ei tarvitse kaukaa hakea. Ei tarvitse olla edes kovin ilkeäkielinen väittääkseen, että isänmaan puolesta uhrautumisen ja toveruuden korostaminen olivat valmistautumista sotaan. Joka tapauksessa kirjojen maailmankuva oli hyvin mustavalkoinen. Paha sai poikkeuksetta ansaitsemansa palkan, kun urhoolliset nuoret pelastivat kokonaisia kansakuntia luisumasta kaaokseen ja palauttivat elämän radalleen. Kirjojen nuoruus oli kuitenkin vielä ennen kaikkea turvallista ja suhde maailmaan yhä kovin viatonta. Elämä oli jännittävä seikkailu. Tällaisessa maailmassa ei voisi ikinä sattua mitään pahaa ja peruuttamatonta, eihän..?

 

Lähteet:

Hakala, Hellevi: Romanttinen oppimäärä kohti ihanteellista kansalaisuutta. Teoksessa: Kirjoitettu nuoruusAikalaistulkintoja 1900-luvun alkupuolen nuoruudesta.  Kemppainen, I. ; Salmi-Niklander, K.  & Tuomaala, S. (toim.). Nuorisotutkimusverkosto, 2011.
Kotimaisia nuortenklassikoita 1. Toi m. Ismo Loivamaa. Helsinki: BTJ kirjastopalvelu, 2000.
Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toimittaneet Liisi Huhtala … [et. al]. Helsinki: Tammi, 2003.
Tammilehto, Tiina: Ikkuna ihannenuoruuteen. Arvosteleva kirjaluettelo ja 1920-1930 -luvun suomalainen nuortenkirjallisuus elämän mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien tulkkeina. Pro Gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto: Historian ja etnologian laitos, 2011.