Tajuutsä maailma – Stooreja satavuotiaasta suomalaisesta nuoruudesta

Osa 1: Eräänlainen johdanto… Etkö sä maailma vieläkään tajua?

Miksei kukaan voi ymmärtää / että joskus nuoruus tekee kipeää

miksei kukaan voi hyväksyä /että mäkin saatan jotain ymmärtää

Tajuutsä maailma!

 

Olen kaunis / olen rohkea

olen vapaa / syntynyt voittamaan

(Pelle Miljoona: Olen kaunis, 1980)

 

Nuoren Pelle Miljoonan vimmainen purkaus luonnostelee nuoruuden ehtoja, ääriviivoja ja syvyyttä poikkeuksellisen onnistuneesti. Nuori elämä on kauneutta, hullaantumista, rohkeutta, uhmaa, voimaa ja kapinaa. Vahva ulkokuori on kuitenkin petollinen. Sen alla vaanii viekas elämä, joka on sullottu täyteen horjuttavaa epävarmuutta, hyväksynnän kaipuuta, epäilyä, huolta, pelkoa ja ylitse vuotavan kiusallista levottomuutta. Nuoruus on yhtäaikaisesti rajatonta iloa ja loputonta kipuilua. Ennen kaikkea se on hämmennystä – nöyrtymistä aikuistumisen jyrkkien askelmien edessä.

Nuortenkirjailijat ovat erikoistuneet nuoruuden kuvaamiseen. He ovat parhaimmillaan erinomaisia nuorten mielenliikkeiden johdattimina. Kirjailijat ovat kartoittaneet – ja usein varsin tarkkanäköisesti – sitä alati myrskyävää elontietä, jonka hallitsemattomille kuohuille jokainen teini altistuu ennemmin tai myöhemmin. Kuten Pelle muistuttaa, ei nuoruus tietystikään pelkkää kurjuudessa ja ongelmissa rämpimistä ole. Levottomuus on etuoikeus. Nuoruus on erityinen, joskin usein aivan turhan ylenkatsottu elämänvaihe. Se on eräänlainen elämän VIP-passi, lapsuuden viattomuuden ja aikuisuuden vakavuuden välinen ainutlaatuinen käymistila. Kyllä, siitäkin huolimatta, että nuoren elämä vaikuttaa usein kaikkine siihen kohdistuvine ulkoisine paineineen hyvin epävarmalta. Turhaan ei puhuta murrosiästä.

Nuoruus on syvä askel ihmisyyden ymmärtämiseen. Muistelen vuoden 2015 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajan valinneen Suomen Viron-instituutin johtajan Anu Laitilan maininneen jossain haastattelussa, kuinka ymmärtääkseen ihmisyyttä on luettava lasten- ja nuortenkirjallisuutta – harvinaisen hyvin sanottu. Mitä nuoruus sitten on? Mainitsin edellä jo hämmennyksen. Se leimaa vahvasti myös nuortenkirjallisuutta. Hämmennystä voi pitää ylihistoriallisena teemana, vaikka kertomukset, niiden päähenkilöt, painopisteet, lukeva yleisö ja ajat muuttuvat.

Eivät tarinat nuorisosta silti historiattomia ole. Ne ovat lujasti kiinni hetkessä. Ajankuvan dokumentointi on kuitenkin vain yksi puoli. Nuortenkirjat myös rakentavat nuoren kuvaa. Tarinoiden taustalta voidaan lukea kirjoitusajan arvoja ja toiveita: millaisia nuorten uskotaan, ajatelleen, halutaan tai pelätään olevan. Onnistuneimmat kertomukset nuorista ovat aikakautensa unelmilla, toiveilla ja peloilla uhkarohkeasti leikitteleviä peilikuvia. Kuten nuori mieli, ne pursuavat ehtymätöntä elämänjanoa, hurjia seikkailuja ja äkkijyrkkiä käänteitä – raapivia sydänsuruja ja suloisia tunnekuohuja unohtamatta.

 

Kertomusten lumo – parasta elämässä on tarina

Miksi tarinat nuoruudesta ovat tärkeitä? CMX yhtyeen A. W. Yrjänä laulaa kauniisti Jatkuu niin kuin sade -sävelmässä:

jos meillä ei ole tarinaa / näemme vain tämän huoneen
jos meillä ei ole tarinaa / kaikki virtaa tiehensä:

ja eräänä aamuna / kukaan ei rakasta mitään
ei kuule puhetta tuulten / puiden haikeaa kuisketta

 (CMX: Jatkuu niin kuin sade, 2000)

 

Yrjänän havainto siitä, ettei ilman tarinoita olisi ihmisyyttä, on rohkea, mutta harvinaisen osuva väite. Se on nimittäin täysin totta. Ihmisen kyvyssä kuvitella ja kertoa lepää koko ihmiselon mieli. Ilman tarinoita ei olisi mitään.

Kertomusten tehtävät ja merkitykset ovat loputtomia. Ne tulkitsevat elämää – tekevät, ajatukset tunteet ja elämykset ymmärrettäviksi. Tarinat tuovat iloa ja antavat surevalle lohtua. Tunteiden kanavointi on kuitenkin vain yksi puoli. Kertomukset yhdistävät ihmisiä ja antavat samalla tarkoituksen elämälle.

Kertomusten syvää yhteyttä ihmisen kehityskaareen ei voi korostaa liikaa. Jo varhaisimmat ihmisyhteisöt ymmärsivät tarinoiden merkityksen. Ne olivat suurin rikkaus, mitä kulttuurit saattoivat omistaa ja siirtää eteenpäin. Kylän vanhimmat ja viisaimmat jakoivat tätä pyhää tietämystään leirinuotioilla. He olivat yhteisönsä arvostetuimpia, koska heillä oli ylivertainen ja ylimaallinen tietämys elämästä. ”Tietäjät” tunsivat tarinat jumalista, maailmansynnystä ja ihmisenä olemisen merkityksestä. Yhteisöt ja kokonaiset kulttuurit rakentuivat näille yhteisesti jaetuille kertomuksille. Myyteille, joilla selitettiin kaikki olemassa oleva. Tieto oli viisautta, mutta se oli myös valtaa. Nuoret soturit asettivat elämänsä alttiiksi ja kilpailivat paikoin hyvinkin verisesti siitä, kenet valittiin syvimmän tiedon jatkajiksi.

Kuten mainitsin, tarinat viehättävät yhä. Siksi on kovin kummallista, että nykyään puhutaan paljon kertomusten paluusta – ikään kuin tarinat olisivat olleet joskus kadoksissa. Tämä on aikamoinen ylitulkinta, ellei jopa ajatusvirhe. Ei niiden merkitys, lumo tai vetovoima ole mihinkään karannut. Päinvastoin, kertomisen muodot ovat koko ajan moninkertaistuneet. Matka leirinuotioilta pimennettyihin elokuvasaleihin on yllättävän lyhyt. Avainsana on yhteisöllisyys. Yhteiset jaetut kertomukset pystyttävät, vankistavat ja muuttavat kulttuureja toistuvasti.

Jos meillä ei ole tarinaa, meillä ei ole ihmisyyttä. Oikeastaan ilman kertomuksia ei ole minua eikä sinua. Ihminen kun on kovin taipuvainen jäsentämään ja selittämään elämäänsä ikään kuin se olisi tarina, jolla on juoni. Eihän elämällä oikeasti ole juonta, mutta irrallisista tapahtumista koostuvasta elontiestä halutaan antaa eheän, tarkoituksellisen ja merkityksellisen polun kuva. Juonellistaminen on ihmisen luova kyky ymmärtää omaa elämäänsä. Asiat saattavat vaikuttaa taaksepäin katsoen loogisilta jatkumoilta, vaikka eivät ne sitä välttämättä ole. Ihmisen sisäsyntyinen draamantaju ja sen kaipuu on valtaisa, ellei jopa ehtymätön. Juuri tämä henkilökohtainen, oman elämän kertomuksellistaminen tekee meistä ihmisiä, ja juuri siitä syystä kertomusten merkitystä ei sovi ohittaa.

Vuosi 2017 – suomalaisen nuortenkirjallisuuden juhlavuosi

Myönnän, että viittaus leirinuotioihin ja luolamiehiin oli turhan kaukaa haettu – muutenkin kuin ajallisesti. Yhteys on kuitenkin olemassa, sillä tarinat yhdistävät sukupolvia. Ihmisen on hyvä tuntea menneisyyttä ja sen tarinoita, koska ne ovat osa meitä. Nuortenkirjallisuuden kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että suomalainen nuorisokuvaus on perustaltaan kuva sinusta ja minusta.

Millainen nuortenkirjallisuuden kuva suomalaisesta nuoresta sitten on? Vaskinuoret-blogi koettaa selvittää tätä vuoden 2017 aikana ja juhlistaa samalla Suomen satavuotista itsenäisyyttä. Asetelma on rohkea ja luultavasti mahdoton, mutta koetetaan nyt. Kuten arvata saattaa, näkökulma on historiallinen (siksi, ettei kirjoittaja muuta osaa (Toim. Huom!)). Nuortenkirjallisuus on tyylilajina kovin nuori. Se syntyi oikeastaan vasta 1950-luvulla. Toki nuoria käsiteltiin jo aiemmin kirjallisuudessa, mutta heitä ei ymmärretty samalla tavalla erityiseksi ryhmäkseen kuin vasta toisen maailmansodan jälkeen, jolloin alkoi syntyä nimenomaan teini-ikäisille suunnattua kulttuuria.

Vaskinuoret-blogi koettaa tavoittaa itsenäisen Suomen nuorisokuvausten historian suunnat, tuulet, muutokset ja murrokset – ovat ne sitten kotoperäisiä yhteiskunnallisia tekijöitä tai reagointia kansainvälisiin virtauksiin. Jo valmiiksi mahdottomana yrityksenä on tavoittaa ”ajan henki”, kunkin historiallisen ajanjakson syvin olemus.

Kunnianhimoisin tavoite on liittää suomalaiset nuorisokuvaukset ikiaikaisen kertomusperinteen osaksi ja jatkumoksi. Siitä edeltänyt vuodatus. Haluamme lähteä ihmisen ytimen etsimisen ja selittämisen löytöretkelle. Ihmisen asemastahan länsimaisessa kirjallisuudessa on pitkälti kyse, vaikka sisällöt ja tulkinnat ovat muuttuneetkin ajansaatossa toistensa vastakuviksi. Antiikin Kreikan tragedioiden sankarit, jotka joutuivat ilkikuristen jumalien pelinappuloiksi, ovat muuttuneet keskiajan Jumalan pelastussuunnitelman ilmentymisistä itsensä jumaliksi korottaneiksi ihmisyyden irvikuviksi. Lähestymistapa on täysin eri, mikä on ainoastaan jykevä todiste Ihmismielen rikkaudesta ja kauneudesta – sisäsyntyisestä halusta ymmärtää elämää ja ihmisyyttä.

Kohta se alkaa – pidä kyppärästä kiinni!

Olkoon vuosi 2017 kotimaisten nuoruuskuvausten juhlavuosi!

Nuoret, nuo kansakuntamme usein kovin väheksytyt toivot ovat sen ansainneet.