Tajuutsä maailma! – Stooreja satavuotiaasta suomalaisesta nuoruudesta, osa 4

 Osa 4. Nuoret kansan urhokkaan – viimeinen kesä ja nuoruuden loppu

 

Äärimmäisyyksien aika ja kohtalon karmaiseva kouraisu

Vuoden 1939 kesän kerrotaan olleen Suomessa poikkeuksellisen lämmin. Se oli huono enne. Kyseinen kesä jäi monelle nuorelle viimeiseksi. Syystalvella koko elämä oli muuttanut suuntaansa, kun Euroopassa roihahtaneet suursodan liekit hulmusivat villeinä Suomessa asti.

Suursota ei tullut yllätyksenä. Ei sen ainakaan olisi pitänyt tulla. Arvostetun brittiläisen historiantutkijan Eric Hobsbawn’n mukaan Eurooppa oli ajanut itsensä 1930-luvun kuluessa niin tukalan puristavaan umpikujaan, ettei sieltä ollut muuta ulospääsyä kuin valtava aggressiopurkaus. Syitä epätoivoon oli monia. Edellisen, ensimmäisenä maailmansotana myöhemmin tunnetun eurooppalaisen suursodan tuskaiset jälkikaiut vaikuttivat ehkä syvimmin. Kirjaimellisesti soitelleen sotaan lähteneet nuoret miehet olivat unelmoineet ritarillisista sankariteoista ja pikaisesta kamppailusta vapaan maailman puolesta. Voi, kuinka väärässä he olivatkaan. Nuorukaiset juuttuivat vuosikausiksi juoksuhautojen liejuun. Usko ihmisyyteen romahti ja sen rippeet kasautuivat ei-kenenkään-maan verisiin ruumisröykkiöihin. Kunniallista sotaa ei ollut enää olemassakaan.

I maailmansota jätti ammottavat haavat. Sen poikkeuksellinen julmuus tunnustettiin, eikä vastaavan haluttu enää ikinä toistuvan. Juhlapuheissa julistettiin, että tämä oli ”sota, joka päätti kaikki sodat”. Suursodan perintöä ei kuitenkaan osattu käsitellä. Rauhanneuvotteluista muodostui sodan häviäjien nöyryytys. Saksaa pidettiin yksin syyllisenä sotaan, ja sille ladeltiin niin ankarat rauhanehdot, että katkeruus ja kostontahto juurtuivat syvälle saksalaisiin. Heille tämä oli sietämätön ja anteeksiantamaton ”häpeärauha”.

Hobsbawn’n tulkinnan mukaan juuri saksalaisten kokema epäoikeudenmukaisuus oli niin kipeä, että uusi voimanmittelö oli väistämätön. Sen aika koittikin jo kahden vuosikymmenen kuluttua, kun talouslama ravisteli Eurooppaa. Elintaso syöksyi, epätoivo laajentui ja luottamus johtajien kykyyn vastata kansalaisten pohjattomaan tuskanhuutoon mureni. Kohtuuttoman kauan jatkunut tyytymättömyys tasoitti tien ongelmanratkaisijoille. Kansanvillitsijöille, jotka osasivat kanavoida syvään juurtuneen katkeruuden, vihan ja pelon oman vallan- ja kostonhimonsa työkaluiksi. Syttyi aatteellisia joukkopsykooseja, kiihkonationalismiin nojaavia tai työväestön vallankumoukseen tähtääviä hurmoksellisia ääriliikkeitä, joiden uhon yksiselitteisenä tavoitteena oli kunnianpalautus ja takaisinmaksun lunastaminen.

Hobsbawn on armoton. Länsimainen, vapauden kaikkivoipasuuteen uskonut ihminen oli epäonnistunut. Se oli tuhonnut 1920—30-luvun kuluessa niin kansanvallan, taloutensa kuin kulttuuriperintönsäkin – oikeastaan koko vuosisatoja vaalimansa arvokartaston. Vanhojen siirtomaaimperiumien johtajien moraalinen ylemmyyden tunto oli sokaissut heidät. Britanniassa ja Ranskassa ei tunnistettu yltiöpäisen nationalismin hintaa, joka on aina muiden kansojen säälimätön alistaminen. Heidän maailmankuvansa paljastui sitä vastoin auttamattoman vanhananaikaiseksi ja lapsellisen sinisilmäiseksi tekopyhyydeksi – nihkeäksi haluttomuudeksi ja kyvyttömyydeksi vastustaa tyystin häikäilemättömien johtajien päämääriä, mikä tarkoitti käytännössä uuden maailmanjärjestyksen luomista uudella suursodalla.

Pienet kansakunnat jäivät auttamatta suurvaltojen valtapyrkimysten pelinappuloiksi. Kun kansallissosialistinen Saksa ja kommunistinen Neuvostoliitto päättivät jakaa Euroopan mieleisekseen, ei naapurivalloilla ollut panssarivaunujen ja pommikoneiden vyöryessä muuta mahdollisuutta kuin yrittää panna vastaan tai nöyrtyä ja luovuttaa suosiolla.

 

”Ennen sotaa oli nuoruus”

Sota ei tullut Suomeenkaan yllätyksenä. Välit Neuvostoliittoon olivat olleet koko itsenäisyyden ajan tulehtuneet, ja kun tilanne Euroopassa kiristyi, vaikutti sodan syttyminen väistämättömältä myös Suomessa. Nuortenkirjoissakin pohdittiin sodan mahdollisuutta. Eila Kaukovallan kirjeromaanissa Tuntematon Marianna (1938) päähenkilö keskustelee siskonsa sulhasehdokkaan kanssa Euroopan asevarustelusta ja sodan mahdollisuudesta. Mainitaanpa eräs Adolf Hitlerkin nimeltä. Anna Kasurisen Se olikin sotasyksyssä (1940) kuvataan vuorostaan koululaisten tuntoja ja valmistautumista sotaan. Nuoret pohtivat tulevaisuuttaan ja tehtäviään tulevan sodan aikana. Koulupäivätkin täyttyvät yhä tiheämmin ilmahyökkäyksiltä suojautumisen harjoittelemisesta.

 

             

 

Vuoden 1939 lopulla neuvostojoukot sitten hyökkäsivät. Talvisotana tunnettu kahakka oli kallis torjuntavoitto. Puhutaan ”talvisodan ihmeestä”. Siitä, kuinka aiemmin pahasti kahtiajakautunut kansakunta yhdistyi musertavan ylivoimaisen vihollisen edessä ja onnistui säilyttämään itsenäisyytensä. Talvisotaa (1939-1940) seurannut jatkosota (1941-1944) on sitten ihan toinen juttu. Siitä, kuinka haluttomasti Suomen johtajat siirtyivät Saksan leiriin ja hyökkäsivät sen rinnalla Neuvostoliittoon kesällä 1941, voidaan kiistellä loputtomasti. Toiset näkevät sen välttämättömäksi valinnaksi kahden huonon vaihtoehdon välillä, toiset kostonhimoisena valloitusretkenä tai yltiöromanttisena, Suur-Suomen luomisunelman  toteuttamisena.

Oli sotiin johtaneet syyt mitkä tahansa, väritti sota joka tapauksessa suomalaisen nuorison arkitodellisuutta viiden vuoden ajan. Talvisodan syttyminen katkaisi nuoruudenväkivaltaisesti. Kokonaiselta sukupolvelta jäi nuoruus kokematta, kun koulut suljettiin ja nuoriso siirtyi joko huolehtimaan kotirintamasta tai ilmoittautui vapaaehtoiseksi taistelemaan isiensä rinnalla. Sodan vaikutus oli totaalinen. Elämän mahdollisuudet kapenivat, kun elintarvikkeita oli pakko säännellä, jotta ne riittäisivät kaikille. Mielialat kiristyivät kuitenkin kenties kaikkein eniten. Nuoret pakotettiin aikuistumaan aivan liian aikaisin, kun huolettomuus vaihtui silmänräpäyksessä huoleksi ja elämän keveys raskaaseen ja aivan liian varhaiseen vastuunkantoon. Haaveet kaatuivat ja pelottavan epävarmuuden katala ilmapiiri ujuttautui kaikkialle. Rintamalla taistelleiden isien ja poikien omaiset saivat jatkuvasti pelätä suruviestiä tuovan papin ilmestymistä oven taakse. Kukaan ei tiennyt mitä tulevaisuus toi tullessaan.

 

Taistelulähettejä ja kotirintaman poikia

Sota ei ole eikä saa koskaan olla normaalitila. Sota on aina hirvittävä inhimillinen kriisi. Se on kammottava, kaikkivaltiainen katastrofi, jonka vaikutukset luikertelevat yhteisön pienimpäänkin lokeroon. Sota saneli myös suomalaisen nuortenkirjallisuuden aiheet ja suuntaviivat.

Kaunokirjallisuus tarjoaa yhteisölle karkeasti ajateltuna kaksi mahdollisuutta käsitellä, ymmärtää, suhtautua ja selviytyä sota-ajan piinasta. Tavanomaisinta on paeta ja antautua mielikuvituksen hellään turvaverkkoon. Kertoa tarinoita, jotka auttavat unohtamaan arjen kauhut. Toinen tapa on kirjoittaa kuvitteellisiin sotatapahtumiin sijoitettuja yltiöisänmaallisia sankaritarinoita, jotka vahvistavat kansakunnan puolustustahtoa täysin kritiikittömästi. Tuska, pelko, kärsimys ja kuolema eivät ole näissä tarinoissa läsnä.

Todellisuuspako ei oikeastaan koskaan asettunut sota-ajan suomalaisten nuortenkirjojen sydänlangaksi. Tarinaa kuljetettiin harvinaisen tiiviisti teosten kirjoitusajassa. Suunta versoi paljolti poikien seikkailukirjojen perinteestä. Vakoilujännärit ja lennokkaat historialliset seikkailut olivat valmistelleet nuoria miehiä sotakelpoisiksi koko 1930-luvun ajan. Kun sota sitten syttyi, siirtyivät menneisyyden jo valmiiksi hyvin sotaiset asetelmat luontevasti nykypäivän rintamille. Kirjoissa jatkettiin tutuksi tullutta kodin, uskonnon ja isänmaan pelotonta puolustamista – kyse oli vain ajallisesta hienosäädöstä. Vihollinenkin oli ennestään tuttu. Ryssä säilyi ryssänä, joskin viholliskuvat olivat aiempaankin ilkeämpiä. Neuvostosotilaita paneteltiin julmiksi ja pahanhajuisiksi ihmisen irvikuviksi – salskeiden, sinisilmäisten ja pellavapäisen suomalaisnuorten täydellisiksi vastakohdiksi.

 

                 

 

Teinipojille kirjoitetut vauhdikkaat sotatarinat jatkoivat nuortenkirjallisuuden kansallismielistä valistus- ja kasvatustehtävää. Ne toistivat virallista sotapropagandaa. Kirjojen maailma oli yhtä mustavalkoinen kuin meille välittyneet aikakauden uutiskuvat. Nuoria mieliä muokattiin täysin häpeilemättä hyväksymään sotaponnistelujen välttämättömyys. Samalla heille muistutettiin, että he olivat olemassa ainoastaan perhettään ja isänmaataan varten. Niitä tuli palvella viimeiseen asti ja olla tarvittaessa valmiita jopa kuolemaan niiden puolesta.

 

 

Sota on vakava asia. Poikakirjoissa se oli kuitenkin edelleen nimenomaan jännittävä seikkailu – paikoin jopa puhdasta leikkiä. Taistelukentät olivat ehtymättömän sankaruuden, rikkomattoman toveruuden ja rajattoman urheuden loputtomia näyttämöitä. Sotaromaanien 14-16-vuotiaat poikasankarit liikkuivat lavalla luontevasti. He olivat poikkeuksellisen nokkelia ja pelottomia nuorukaisia, jotka ylsivät yli-inhimillisiin, kansakunnan pelastaviin urotekoihin. He olivat vähän turhankin urheita – uhkarohkeita yltiöpäitä, joiden reipasta taisteluintoa ”vääryyttä ja valhetta vastaan” isät ja muut vanhemmat miehet joutuivat jo jarruttelemaan.

 

Lottatytöt komennuksella

Sota-ajan nuortenkirjoissa sukupuolten roolijako oli selvä: pojat puolustivat isänmaata ja tytöt hoitivat kotirintamaa. (Kaupunkilais)tyttöjen suurimpana haaveena oli päästä kotirintaman pikkulotaksi, myöhemmin taistelurintaman oikeaksi lotaksi tai talkootyöläiseksi maaseudulle. Nämä kirjojen vapaaehtoiset, isänmaalle vannoutuneet nuoret naiset olivat aikansa pyyteettömyyden ihannekuvia.

Tytöille kirjoitettu ”sotakirjallisuus” oli poikakirjoja kevyempää ja viihteellisempää, mutta vain osittain. Toki niihin sisältyi yhä vahva romanttinen perusvire, eikä tyttöjen kirjoissa lemmestä säästelty. Kuinka olisi voitukaan. Kun nuoren sairaanhoitajan ja rintamalla haavoittuneen nuoren komean luutnantin katseet kohtaavat, alkavat sydämet salamoida ja sodan kurjuus unohtuu aika vikkelästi.

 

          

 

Kuten todettua, sota oli kuitenkin poikkeustila, mikä mahdollisti myös tytöille kirjoitettujen kirjojen sisältöjen tarkistamisen. Jännittävät seikkailut eivät enää olleet vain poikien oikeus. Yhtä lailla nuoret neidot jäljittivät vieraan vallan agentteja ja joutuivat hengenvaarallisiin tilanteisiin. 

Tyttökirjat olivat näennäisestä keveydestään huolimatta selvästi poikien sotaseikkailuja realistisempia ja myös vakavampia. Realistisuus saattoi johtua siitä, että tyttöjen kirjoissa kuvattiin päiväkirjamaisesti asioita, joita nuoret naiset kohtasivat sota-aikana oikeasti. Sairaanhoitajan ja maatalojen aputyöläisten arki oli lukevalle yleisölle tuttua. Toisin oli teinipojilla, jotka unelmoivat ja seikkailivat rintamalla vain mielikuvituksessaan. Ehkä tämä tyttökirjojen kuuluisa kosketuspinta mahdollisti sen, että kirjojen nuoret naiset paitsi pohtivat sotaa, sen syitä ja seurauksia myös kohtasivat avoimemmin surua ja kuolemaa. Poikakirjoissa nämä teemat jäivät useimmiten vauhdin ja jännityksen taakse piiloon.

 

Nuoruuden kansalliset uhrijuhlat

Nuortenkirjojen suhde sotaan on epäuskottavan kritiikitöntä, mutta ymmärrettävää. Taistelujen kauhut ja kotirintaman kaunistelematon epätoivo saivat tulkitsijansa vasta vuosikymmeniä myöhemmin, jolloin sotaa väritettiin usein vahvasti omaelämäkerrallisin sävyin. Tämä oli sota-ajan henki. Ei taistelujen keskellä ollut varaa, halua eikä edes mahdollisuutta muuhun. Nuortenkirjailijoiden tehtävänä oli muun yhteiskunnan tavoin tukea sotaponnisteluja, ei asettaa isänmaallisia arvoja kyseenalaisiksi. Sehän olisi ollut niskurointia ja maanpetturuutta.

Jälleen on syytä muistaa, etteivät talvi- ja jatkosodan aikaiset nuortenkirjat kuvanneet oikeaa sotaa eivätkä aitoa sota-ajan nuoruutta vaan aikansa ihanteita. Eihän nuoriso kuulunut rintamalle. Kotirintama, maaseudun sadonkorjuutyöt ja pihojen sotaleikit olivat murrosikäisten poikien ja tyttöjen oikea paikka. Silti nuoriso seikkaili kirjojen lehdillä keskellä sotatapahtumia, miksi?

 

             

 

Pintataso on selkeä. Nuortenkirjojen tehtävänä oli kasvattaa ja antaa roolimalleja. Seikkailu, jännitys, romantiikka ja viihde olivat myös tärkeitä motiiveja, mutta ne eivät riitä selitykseksi. Pinnan alta nimittäin kurkistaa ikiaikainen, jopa myyttinen (uhri)lähde.

Monissa myyttisissä tarinoissa yhteisö voi puhdistautua ja syntyä uudelleen ainoastaan maailmanpalossa. Vasta kun yhteisö tuhoutuu, se voi aloittaa alusta. Sota-ajan nuoriso asetettiin tälle kansakunnan ihannoimalle uhrialttarille. Yhden sukupolven oli uhrattava nuoruutensa, koska se on kansakunnan yhdistymisen ja uusiutumisen hinta.

Talvisota oli kaivattu kohtalon kutsu. Se tarjosi riitaisalle kansakunnalle yhteisen vihollisen. Kansa yhdistyi viimeinkin, kun jopa aiemmin vallankumouksellisiksi valtakunnan vihollisiksi leimatut punakaartilaiset olivat valmiita kaatumaan Suomen itsenäisyyden puolesta. He saivat kuollessaan synninpäästön, ja mikä tärkeintä: lunastivat lapsilleen vapauden. Vuonna 1940 ilmestynyt Tuomi Elmgren-Heinosen Lottatyttö komennuksella -teos tyhjentää nämä aikakauden ajatukset:

Isäni, entinen punakaartilainen – haudataan ensi sunnuntaina sankarihautaan. Nyt voin kulkea pystypäin. Hän on verellään ostanut kappaleen vapaata maata.”

 

 

Nuorison veriuhri on kuitenkin tärkein kansakunnan vapauden lunastaja. Ainoastaan sillä on taianomainen kyky pyyhkiä heidän vanhempiensa rikokset ja valtakunnan väkivaltainen menneisyys. Tästä syystä nuortenkirjoissa nuorison valmius kärsiä ja uhrautua kotinsa ja isänmaansa vuoksi on suurinta sankaruutta. Kaarlo Nuorvalan Taistelulähetin 16-vuotias Matti pohtii kohtaloaan:

Hän kaatuisi, ainakin haavoittuisi. Se tapahtuisi isänmaan puolesta.”

 

 

Nuorison uhrautuminen on totta kai vain vertauskuvauksellista. Vaikka sodan todellisuus paikoin lyökin rajusti kasvoille, ei poikien tarvinnut kirjoissa sentään oikeasti kuolla. Riitti, että he osoittivat olevansa siihen valmiita.

Nuortenkirjojen sota on nuoren elämän vertauskuva. Sota on kivulias siirtymäriitti ja pelottava myyttinen miehuuskoe, joka nuoren täytyy selvittää, jotta voi lunastaa oikeutensa olla yhteisön täysimääräinen jäsen. Tätä siirtymä lapsuudesta aikuisuuteen käsitellään nuortenkirjallisuudessa toistuvasti. Se, että 1930-40-luvun nuorisolle se siirrettiin ajankohtaiseen sotamaisemaan oli väistämätön, mutta tarpeeton historiallinen tragedia.

 

Lähteet:

Hobsbawn, Eric: Äärimmäisyyksien aika – lyhyt 1900-luku (1914-1991). Englanninkielisestä alkuteoksesta The age of extremes suomentanut Pasi Junila. Tampere: Vastapaino, 1999.

Rajalin, Marita: Me ja muut – sodassa ja sovussa. Teoksessa: Kirjaseikkailu. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden opas. Toimittanut Tuula Korolainen. Helsinki: Tammi, 2003.

Rajalin, Marita: Sodan jälkiä. Teoksessa: Pieni suuri maailma: suomalaisen lasten – ja nuortenkirjallisuuden historia. Toimittaneet: Liisi Huhtala, Karl Grün, Ismo Loivamaa & Maria Laukka. Helsinki: Tammi, 2003.

Tepora, Tuomas, Poikien sota: toisen maailmansodan aikaiset poikien sotakirjat siirtymän kuvauksena. Historiallinen aikakauskirja nro 105, 2/2007.

Tepora, Tuomas, Pyyteettömyyden palkka on elämä: toisen maailmansodan nuortenkirjallisuus. Teoksessa: Kirjoitettu nuoruus: aikalaistulkintoja 1900- luvun alkupuolen nuoruudesta. Toimittanut Ilona Kemppainen, Kirsti Salmi Niklander & Saara Tuomaala. Helsinki, Nuorisotutkimusseura 2011.