Sarjakuvien lukeminen ruokkii mielikuvitusta ja herättää ajatuksia

“Sarjakuva on kuin elokuvaa paperilla” -Martti Sirola

 

Tässä blogipostauksessani puolustan sarjakuvaa. Tiivistäen: sarjakuva voi kertoa yhtä painavaa asiaa tai antaa yhtä suuria oivalluksia kuin mikä tahansa muu ilmaisuväline.

Jos et kestä hehkuttamista tai saarnaamista, säästyt vaivalta, kun kävelet vain sarjakuvahyllylle ja otat avoimin mielin jotain uutta luettavaa. Sarjakuva puhuu sinänsä puolestaan. Ydinpointtinani on, että sarjakuvien lukeminen kannattaa aina. Eikä kannata kokea häpeää, jos vasta löytää sarjakuvan. On aina oikea hetki aloittaa uusi harrastus!

Sarjakuvien historia on pitkä, mutta sen olemassaolo on täynnä sattumia ja kamppailua olemassaolonsa puolesta. Varhaisimpia sarjakuvan esimuotoja on löydetty jopa parin tuhannen vuoden takaa tutkittaessa roomalaishautoja. Jos puhutaan lähinnä sarjakuvista kuitenkin teollisena taiteenmuotona, sen juuret kantautuvat 1800-luvun lopulle. Silti, vasta viimeisten vuosikymmenien aikana sarjakuva on alkanut nauttia arvostusta taiteenmuotona. Osittain tämä johtunee siitä, että sarjakuvista tehdään yhä enemmän televisio-, elokuva- ja peliadaptaatioita. Toisaalta yhä useammalla on digitalisaation myötä mahdollisuus yrittää sarjakuvien tekemistä.

Akateeminen maailma on herännyt niin ikään sarjakuvien suosioon. Suomessa Turun yliopistossa järjestetään sarjakuvaa koskevia poikkitieteellisiä seminaareja ja onpahan jopa Kati Kovácsin töitä tutkittu väitöskirjatasolla.

Usein kun joku puhuu sarjakuvista, puhuu niistä pitkään taiteenlajia intohimoisesti kuluttanut harrastaja. Paljon tyypillisempää on, että muissa “sarjakuvat eivät puhuttele”. Tämä tuntuu erikoiselta. Eihän sarjakuvista pitäminen tarkoita sitä, että kaikesta sarjakuvasta pitäisi pitää. Jos ei pidä jostain kirjoista tai kirjagenreistä, ei kuitenkaan automaattisesti koeta, ettei kirjojen lukeminen olisi kannattavaa.

Nyt tarkkaavaiset voivat huomata, kuinka sarjakuvasta kirjoittaessa joutuu usein puolustuskannalle. “Sarjakuvat ovat ihan taidetta siinä, missä maalaustaide tai kaunokirjallisuus”, “sarjakuvien lukeminen voi kehittää lukutaitoa”, “sarjakuvat eivät ole suunnattu vain lapsille”, “sarjakuva voi kertoa syvällisesti maailmasta”. Kuitenkin näitä lauseita hokiessaan törmää siihen, että puolustelu itse asiassa toimii käänteisesti ja saa sarjakuvan vaikuttamaan alempiarvoiselta kuin mitä se oikeastaan on.

Sarjakuvat

Siitä huolimatta, että vaikutan päsmäröivältä, haluaisin tunnustaa rakkautta tätä taiteenlajia kohtaan. Olen yrittänyt välttää negaatioita ja esittää sarjakuvat positiivisen kautta. Sarjakuvaan kuin kuvataiteeseen yleensäkin, on ladattu valtava ilmaisumahdollisuuksien potentiaali. Niiden lukeminen on ihan mahdottoman hauskaa ajanvietettä, mutta joskus ne saattavat pysäyttää pohtimaan syntyjä syviä.

Sarjakuva on kaikenikäisten juttu, mutta kaikki sarjakuvat eivät ole lapsille

Sarjakuvia luetaan sekä tehdään eri lähtökohdista. Suurin osa sarjakuvien tekijöistä on täysikäisiä. Sarjakuvissa voidaan käsitellä hyvin intiimejä ja yksityisiä asioita voimakkaasti ja kuvallisesti. Osa sarjakuvista voi käsitellä kuitenkin niin rajuja kokemuksia tai teemoja, että ne nostavat myös aikuisten hiukset pystyyn. Toisaalta, moni lasten sarjakuva voi tarjota oivalluksen iloa myös aikuisille. Kuten esimerkiksi Asterix tai Tintit.

En suosittelisi lähimainkaan kaikkia sarjakuvia lapsille ja edes kaikki nuorille juuri edellä mainituista syistä. Mistä johtuu, että sarjakuva usein mielletään “lasten jutuksi”? Yksi mahdollinen syy sille, perustuu sarjakuvateollisuuteen. Sarjakuvien tekeminen on hidasta ja työlästä ja niillä halutaan tavoittaa mahdollisimman laaja yleisö. Yhdysvalloissa sarjakuvien sisältöä myös kontrolloitiin voimakkain sensuuritoimenpiteilla viime vuosisadalla nk. “comics codella”. Tarkoituksena oli suojella lapsia haitallisilta sisällöiltä, mutta samalla kontrolli ulottui koko sarjakuvan tekemiseen ja sen sisältöihin. Ei liene liioiteltua sanoa, että sarjakuvataide kärsi näistä rajoitteista.

Laajemmin mielikuvat sarjakuvan heppoisuudesta saattavat perustua siihen, että monien kosketus sarjakuviin liittyy vain yleislehtien ja sanomalehtien sivuilla julkaistuihin strippisarjakuviin. Ei ole lainkaan tavatonta, että kotimaassamme monen perheen ainoa kosketus sarjakuvaan on juuri Aku Ankan kautta, jota ajatellaan eräänlaisena porttina “vakavamman lukemisen” pariin. Näin ajateltaessa suljetaan pois valtava määrä sellaista sarjakuvaa, joka poikkeaa täysin tutuista ja turvallisimmista sarjakuvan muodoista.

Myös se, minkälaista sarjakuvaa käännetään ja julkaistaan, vaikuttaa mielikuviin sarjakuvasta. Tietokirjailija Juri Nummelin kirjoittaa, että ylikansallisia jättejä ei ole aikanaan välttämättä kiinnostanut sarjakuvan monimuotoisuuden tukeminen, kansalaisten lukutaidon tai oman maan kulttuurin tukeminen. On harvinaista, että sarjakuvalla tehdään isoa bisnestä. Siksi monimutkaisia tai haastavaa sarjakuvaa ei välttämättä ole ollut saatavissa monipuolisesti. (Nummelin 2018, 14-15)

Sarjakuvia väheksytään myös estetiikkaan liittyvien syiden vuoksi. Sarjakuvia kritisoidaan usein ilmaisuvoimaltaan köyhänä, koska ne tukeutuvat yksinkertaistettuihin karikatyyreihin ja hahmoihin. Teollisen luonteensa vuoksi niitä saatetaan ajatella myös poisheitettävänä kulutustuotteena. Uskallan väittää, että näin ajatteleva voisi yllättyä, jos tarttuisi sarjakuvaromaaneihin tai lukisi Scott McCloudin Understanding Comicsia. Läheskään kaikki sarjakuvat eivät perustu parin ruudun strippeihin, eläinhahmoihin tai vitseihin. Ja muutenkin, miksi väheksyä strippisarjakuvaa? Sen tekeminen on taitolaji, jonka vain harvat hallitsevat.

Sarjakuva on monipuolinen ilmaisuväline

Sarjakuvat voivat toimia porttina kirjallisuuteen. Vaikka kirjastot luokittelevat sarjakuvat ja kaunon erikseen toisistaan, pystyy sarjakuva koskettamaan ja välittämään tunteita sekä herättämään ajatuksia aivan samalla tavalla kuin kaunokirjallisuuden klassikot. Tämä aletaan hitaasti ymmärtää myös kirjallisuuskriitikoiden keskuudessa. Esimerkiksi Time-lehti on listannut muutamia sarjakuvateoksia osaksi länsimaisen kirjallisuuden klassikkojen kaanoniin. Kuitenkaan nämäkään esimerkit eivät kata mitenkään kaikkia sarjakuvataiteen virtauksia.

Sarjakuva on aliarvostuksestaan huolimatta useasti ajan hermoilla. Esimerkiksi Joe Saccon Palestiina käsittelee ihmisten hätää yhtä konkreettisesti kuin paraskin uutisreportaasi. Sarjakuva voi käsitellä kipupisteitä kuten sukupuolen ja seksuaalisuuden määritelmiä Liv Strömquistin sarjakuvien tapaan. Sarjakuva voi kertoa myös tehokkaasti ihmiskuntaa uhkaavasta katastrofista, josta Sarasvatin Hiekkaa toimii hyvänä esimerkkinä.

Sarjakuva joutuu usein todistelemaan ainutlaatuisuuttaan. On surullista, että sarjakuvaa määritellessä se pitää yksiselitteisesti määritellä viihteeksi tai taiteeksi tai että lajityyppiä pitää selittää suotta aina muiden taiteenmuotojen kautta. Voidaankin hyvällä syyllä kysyä, miksi sarjakuvan täytyy olla velkaa muille taiteille tai sopia muihin taidemuotteihin? Eikö sen ilmaisuvoiman hienous piile juuri siinä, että se tekee jotain, mitä muut ilmaisumuodot eivät kykene tekemään? Sulkeeko viihde ja taide toisensa pois?

Sarjakuvien lukeminen kehittää lukutaitoa

Vaikka sarjakuvaa on mollattu milloin “valokuvan kalpeaksi heijastukseksi” ja “lukutaidottomien kirjallisuudeksi” on sarjakuvan merkitys korostunut vuosien varrella. Yhä useammalla on mahdollisuus yrittää tehdä sarjakuvia teknologisen murroksen myötä. Yhä useampi lukee sarjakuvia, edes jossain muodossa.Sarjakuvat

Internetin monimediaisuuden vuoksi on herätty peräänkuuluttamaan teksilukutaidon ohella myös kuvien lukutaitoa ja eri ilmaisumuotojen ristiinlukutaitoa. Sarjakuvaa voisi ajatella erinomaiseksi formaatiksi monilukutaidon harjoitteluun. Puhekuplat, tekstilaatikot ja kuvat kontekstualisoivat toinen toisiaan ja rakentavat kuvin kerrottua tarinaa.

Haastavammissa sarjakuvissa kuvasarjoihin rakennetaan tietoisesti monitulkintaisuutta. Esimerkiksi Joakim Pirisen tai Tommi Musturin muotokokeilut pakottavat katsojaa lähestymään sarjakuvaa aivan odottamattomilla tavoilla. Sarjakuvaa lukiessa on herkistyttävä, pohdittava eri elementtien yhteyksiä, pääteltävä ja tulkittava.

Eikä tarvitse edes puhua kovinkaan “taiteellisesta” sarjakuvasta päätyäkseen samaan johtopäätökseen. Fantasiakirjailija Neil Gaiman on antanut ymmärtää haastattelussaan, että sarjakuvia tehdessä luovuutta testataan jatkuvasti. “Sarjakuvien käsikirjoittamiselle ei ole mitään kouluja”, kuten Gaiman sanoo. Tai ei ainakaan ollut, kun Gaiman kommentoi asiaa vuonna 1994. (Römpötti 2018, s. 85)

Sarjakuva ruokkii mielikuvitusta

Sarjakuvien runous ja tenho perustuu muun muassa siihen, mitä jätetään näyttämättä. Samoin kuin elokuvissa, sarjakuva ei ole vain liikkeen tai kuvien, kronologian tai syy-seuraussuhteiden jäljittelyä. Se, mitä jää ruutujen väliin, antaa tilaa mielikuvitukselle ja ajatuksille. Kausaalisuhteet ja kronologiat sekä niihin liittyvät odotukset voidaan rikkoa sarjakuvissa. Ja liikkeen lisäksi sarjakuva kuvaa elokuvaa tai kirjaa paremmin myös pysähtynyttä aikaa.

Sarjakuva on hyvin konkreettinen ilmaisuväline, mutta samalla tavattoman hienovarainen. Itselläni jää usein huomaamatta taktiikat ja strategiat, joilla sarjakuvaa rakennetaan ja merkityksiä muodostetaan. Monelle saattaakin tulla yllätyksenä, että jopa ruutupaneelien sijoittelulla voidaan vaikuttaa merkittävästi siihen, minkälaisia merkityksiä kuvakokonaisuudet ja yksittäiset kuvat muodostavat.

Vaikka sarjakuvien hahmoja syytetään yksioikoisuudesta, voi sarjakuvien tapahtumien kautta myös röyhkeimmätkin yksinkertaistukset muuttua moniulotteisiksi. Sanat voivat olla ristiriidassa kuvien kanssa tai toimia täysin irrallaan kuvista. Sarjakuvien ilmaisupaletti on valtava ja tämän huomaa harjoittelemalla sarjakuvien lukutaitoa.

Sarjakuvien lukeminen on helppoa mutta haastavaa

Kuulen useasti, että sarjakuvien lukeminen – jopa lehtistripin lukeminen on vaikeaa. Vaikeuksia tuottaa päättää pitäisikö lukea ensin sanat vai kuvat. Tosi asiassa yhtä tapaa ei ole: toiset lukevat ensin sanat, toiset kuvat.

Tärkeää on kuitenkin lukea molemmat ja pohtia kuinka elementit toimivat yhdessä. Hankaluuksia voi tuottaa epävarmuus siitä, pitäisikö ruutuja lukea yksittäisinä kokonaisuuksina vai peräkkäisenä kokonaisuutena. Sama sääntö pätee tässäkin: kuvia voi lukea ensin itsenäisinä kokonaisuuksina tai sitten suhteessa toisiin kuviin.

Yhtä tapaa ratkaista ongelmaa ei ole! Tärkeää sarjakuvaa lukiessa on tutkia ruutujen yhteispeliä ja toimintaa. Sarjakuvan lukemiseen olennaisena osana liittyy myös lukeminen eteen- ja taaksepäin. Joskus hyödyttää jopa kerrata taaksepäin kirjaa ja pohtia, miten tiettyyn pisteeseen on päädytty.

Sarjakuvat

Jos sarjakuvien lukeminen tuntuu hitaalta puuhalta, niin ei pidä ahdistua! Sarjakuvaa voi lukea nopeasti. Teoksista nauttimisen ja ymmärtämisen kannalta on tärkeää, että sarjakuvia lukiessa käyttää aikaa. Paul Gravett on kirjoittanut Sarjakuvaromaani ja miten se voi muuttaa elämäsi -teoksessa, että sanattomat ruudut saattavat vaatia jopa enemmän syventymistä kuin ruudut, joissa käytetään sanoja.

Onko muutakin sarjakuvaa kuin Aku Ankka?

Paljonkin! Sarjakuvalla on pitkät perinteet ja eri genreillä sekä ilmaisumuodoilla omat historialliset kehityskulkunsa. Sarjakuvia on julkaistu kirjamuodossa jo eri arvioiden perusteella yli 200 vuotta. Joidenkin mielestä Rodolphe Töpfferin ja vastaavien painokuvatarinat toivat sarjakuvan painotuotteisiin.

Myöhemmin 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla sarjakuvakriitikko Richard Kyle lanseerasi graphic novel -termin, jolla haluttiin kannustaa ja ylevöittää sarjakuvataiteilijoita irrottautumaan sanomalehtisarjakuvien rajoitteista ja ryhtyä luomaan sarjakuvassa uusia ilmaisutapoja. 2000-luvulla eletäänkin jo suhteellisen hyvää aikaa tarjonnan puolesta, joskin sarjakuvaromaanit ovat edelleen suhteellisen tuore ilmiö, eikä kaupalliselta potentiaaliltaan valtava menestystuote tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta.

Paul Gravett myöntää myös, että sarjakuvaromaanin termi on epämääräinen ja tekee tarpeetonta pesäeroa muuhun sarjakuvaan rajoittaen myös pahimmillaan keskustelua siitä, mitä kaikkea sarjakuva voi olla. Aikuisten ja nuorten sarjakuvat voivat olla provokaation tai räikeyksien tai aikuismaisten teemojen sijaan koskettavia, herkkiä, syvällisiä, filosofisia, hervottomia, dokumentaarisia ja ihastuttavia. Sama koskee myös “lasten sarjakuvaksi” miellettyjä teoksia.

Lopulta kaiken keskiössä on tarina. Tai piirrokset. Tai tarviiko näiden välille lyödä edes raja-aitoja? Tärkeämpää on, että jokainen löytää oman tulokulmansa sarjakuviin. Koska sarjakuvien lukeminen on mahtavaa ajanvietettä ja mieltä kihelmöivää puuhaa!

 

Kirjoittaja työskentelee harjoittelijana Turun kaupunginkirjaston Stoori -osastolla.

 

Vinkkejä itselle sopivien sarjakuvien löytämiseksi:

Ville Hänninen. Kotimaisia sarjakuvantekijöitä. 2004. BTJ Kustannus.

Juri Nummelin: Sarjakuvan lyhyt historia. 2018. Avain.

Scott McCloud: Sarjakuva – Näkymätön taide. 1994. Good Fellows.

Paul Gravett: 1001 Comics You Must Read Before You Die. 2011. Cassell Illustrated.

Paul Gravett: Magna vuotta japanilaista sarjakuvaa. 2005. Otava.

Paul Gravett: Sarjakuvaromaani: ja kuinka se voi muuttaa elämäsi. 2007. Otava.

Miia Vistilä. Kotimaista naissarjakuvaa. 2008. BTJ Kustannus.

Harri Römpötti & Ville Hänninen. Päin Näköä! 2011. Like.

Harri Römpötti: Kaiken maailman sarjakuvat. 2018. Suuri Kurpitsa.