RUNOUDEN HIEKKALAATIKOLLA

Olin kerran näyttelyvahtina Turun Taidemuseossa, ja keksin hyvän maalauksen salaisuuden: sitä ei kyllästy katselemaan, päinvastoin, siitä löytää aina uutta. Innostuin kovasti, kun muuan leikki-ikäinen poika jäi tuijottamaan Vassily Kandinskyn abstraktia maalausta Kompositio vuodelta 1917, joka oli minunkin suosikkini: se ei tyhjentynyt vaikka sitä kuinka katsoi.

“Mitä sä siinä näet?”, kysyin. “Mikä se on?”

“Hiakkalaatikko”, poika vastasi.

Aluksi pidin vastausta ääliömäisenä. Vasta myöhemmin oivalsin, mitä hiekkalaatikko lapselle merkitsee: rannatonta leikkimahdollisuuksien valtamerta, paratiisia. Juuri siten luomisvimmainen taiteilija suhtautuu tyhjään tilaan, runoilija tyhjään paperiin. Hän ei saa rauhaa ennen kuin on saanut senhetkisen sanottavansa tiiviseen, ainutlaatuiseen asuun, paperille juuri sen runon, jossa on kaikki mitä tarvitaan eikä mitään turhaa.

Parhaat runot, kuten Psalmit, ovat niin syvällisiä, että niihin voi palata elämänsä varrella aina uudestaan ja nähdä ne joka kerta uudessa valossa, tai liikuttua kyyneliin, kun valittuihin sanoihin vangittu tunne vie jälleen mennessään. Jokainen kelpo runoilija pyrkii tekstiin jonka tuoreus säilyy. Tämän jutun tarkoitus on esitellä joitakin omasta mielestäni onnistuneita runoja, joista lukijana voin ammentaa ankeisiin, köyhiin ja yksinäisiin hetkiini lohtua ja henkistä, jopa hengellistäkin pääomaa. Toivon että vinkeistäni on iloa.

Minä, tämän jutun kirjoittaja, olen Kari Aartoma, turkulainen runoilija, kirjailija ja suomentaja, Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi 2005 valittu ihan oikea alan ammattilainen. Tällä hetkellä työskentelen täällä Pääkirjastossa vuoroin Tieto-osastolla, vuoroin Lasten- ja nuortenosastolla. Pesti on puolivuotinen. Olen syntynyt Turun Heidekenillä heinäkuun helteeseen 1958 ja siitä pitäen marinoitunut täällä Suomen sivistyksen kehdossa jo 58 vuotta.

Lapsena ja nuorena olin huono urheilija. Silloisessa keskikoulussa saavutin tosin kerran epävirallisen limbomestaruuden: olin luokan paras rimanalittaja – ihan oikeasti! Tykkäsin paljon enemmän piirtämisestä ja lukemisesta. Runoudesta kiinnostuin teini-ikäisenä ikään kuin takaoven kautta. David Bowien laulut ja erityisesti niiden sanoitukset löivät minut ällikällä. Ne avasivat minulle kokonaan uuden maailman. Bowie todella vaikutti ufomieheltä tähtien takaa. Halusin itsekin sanoa jotakin ihmeellistä, mutta koska en osannut soittaa mitään instrumenttia, keskityin sanoihin, runouteen. Oivalsin että voin parilla sanalla ilmaista miten ihmeellisiä asioita tahansa. Niin kynästä tuli lapioni ja paperista hiekkalaatikkoni.

Pommitin kustantamoja kokoelmallani, jota koko ajan muokkasin yhä eheämpään asuun. Kesti 20 vuotta ennen kuin tärppäsi. 1990-luvun lopulla virinnyt pienkustantamotoiminta pelasti minut. Olen julkaissut kolme runokokoelmaa, romaanin ja kymmenen suomennosta, enimmäkseen Dan Fanten teoksia, enimmäkseen Sammakon kustantamina. Tällä hetkellä (lue: näinä vuosina) kirjoitan jytäjyskyriromaania on-off-tyyliin – en voi luvata että se koskaan valmistuu. Yksi hirmuinen rikosdraamakin rymistelee takaraivossani. Olen hiljattain jutellut uusien kustantajakandidaattien kanssa. Parhaan julkisen vastaanoton ovat saaneet suomennokseni, mutta leipäpuuksi ei niistäkään ole ollut.

Ehkä Bowie vetosi minuun siksikin, että lapsena ja nuorena koin olevani kovin yksin maailmassa. Ei kotioloissa mitään vikaa ollut, kukaan ei vain ymmärtänyt minua. Olin ufomies, minua vaivasi jokin merkillinen: minussa uiskenteli otuksia jotka halusivat päästä ulos elämöimään. Minua vaivasi runoilijuus, ymmärsin vihdoin kun Markku Into kertoi minulle vastaavanlaisista kloppi-iän tuntemuksistaan. Siispä asiaan: täältä Turun kaupungin Pääkirjaston Stoori-osastolta löytyy Pää auki! Säkeitä nuorille -niminen runoantologia (Lasten Keskus 2010), joka sisältää erinomaisen valikoiman enemmän tai vähemmän tilitys-tyyppisiä tekstejä sellaiselle nuorelle, joka kaipaa kenties “omituisten” tuntojensa jakamista, elämystä: “Ai toikin on tajunnut tän jutun!”.

POIMINTOJA KATTAVASTA KIRJOSTA

Pää auki! -antologian toimittajat Tuula Korolainen ja Riitta Tulusto toteavat parhaillaan elettävän ajan onnekkaaksi, kun runoja on nykyään moneksi ja kun ne levittäytyvät kaikkialle: kirjoihin ja levyille, kapakoihin ja ratikoihin, verkkoon ja mediaan. “On riimirunoja ja tajunnanvirtaa, visuaalisia runoja ja kielipelejä, proosarunoja ja rocklyriikkaa, rappia ja iskelmää, itsellistä runoa ja runoa musiikin ehdoilla.”

Rocklyyrikoista mukana ovat mm. Ismo Alanko, Hector ja Juice. Klassikoista voisi mainita vaikka Södergranin, Saarikosken ja Leinon. Allekirjoittanutkin on parilla pätkällä mukana. Seuraavassa muutama poiminta:

“Siinä me vapisimme/siivouskomerossa/arkoina sylikkäin/antaen hartaasti/molemmat kätemme,/peikonlapset/joita on vähän hyväilty./Niin loppui koulu/ja elämä alkoi.”

(Pentti Saaritsa: Siinä me vapisimme…)

“En ole vogue,/en todellakaan cosmopolitan./Henkan & Maukan mainostyttönä/ajaisin yrityksen konkurssiin. /Olen vanukasta, vaniljajäätelöä,/suklaapisaroita ja litroja mansikkaa./Yhtä viriili kuin rairuoho.”

(Marjo Isopahkala: Nainen mä oon)

“Minä en usko ihmisiin./Olisin lyönyt lyyrani siruiksi,/ellen uskoisi Jumalaan./Jumala näyttää minulle tien/sumusta auringon säihkyvän kehrän luo./Hän rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia./Sentähden antoi hän minulle kaiken tämän huolettomuuden./Minä luotan lujasti kuin kallioon./Jos olen hänen oikea lapsensa, ei minulle voi mitään/ tapahtua.”

(Edith Södergran: Huolettomuus, suom. Uuno Kailas)

IKIVANHAT, JOKA AAMU KASTEEN TUOREET

Edellä Södergran tunnusti uskonsa. Kun puhutaan tähän päivään säilyneistä muinaisista runoista, haluan tässä nostaa esiin Vanhan Testamentin psalmit. Suurin osa niistä on tiettävästi peräisin kuningas Daavidilta, joka hallitsi Israelia kolmisentuhatta vuotta sitten. Harva lienee yhtä kaunopuheisesti ylistänyt Jumalaa ja turvautunut häneen hädässään. Psalmeissa hengellinen runous näyttäytyy väkevimmillään. Ne ovat kuin aurinko: ikivanhat, aina yhtä tuoreet.

Yksi tunnetuimmista ja rakastetuimmista on varmasti psalmi 23, joka alkaa: “Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Muistan sen omasta lapsuudestani. Kun olin yksin, kun minua kiusattiin koulussa ja kotipihalla, eikä kiusaajista saanut “kannella” kotona (niin olin isin puheista ymmärtänyt), minua lohduttivat psalmin sanat: “Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani…”. Jostain syystä koin sanat todeksi ja ne soivat minulle lämpimän ja turvallisen tunteen.

Tässä yhteydessä en malta olla hehkuttamatta, kuinka psalmin 46 sanat inspiroivat Martti Lutherin kirjoittamaan kuuluisan taisteluvirtensä Jumala ompi linnamme, nyt kun kohta eli 2017 Suomessa vietetään paitsi itsenäisyyden satavuotisjuhlaa myös reformaation eli uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlaa. Syntyperäisenä turkulaisena koen suurta nautintoa saadessani kajauttaa virren sanat täysin palkein Brinkkalan parvekkeen edustalla, kun joulurauha on jälleen kerran julistettu maahamme. Uskonväkevyydessään sanat ovat mielestäni vailla vertaa: “Maailma vaik ois täynnänsä Pimeyden enkeleitä, Päällemme syösten päänänsä, He eivät voita meitä. Ne raivotkohot vaan Ja syösköön kiukkuaan, Ne saanehet jo on Herralta tuomion, Yks sana heidät kaataa.”

Hyvinvoinnin keskellä elävien menestyjien korvissa sanat voivat kuulostaa vierailta, mutta se joka elää keskellä ankaraa hätää voi ottaa ne turvakseen. Kun nuorena opiskelijana jouduin kerran psykoosiin ja kuulin pääni sisällä ääniä, jotka löivät saatanallisella ivailullaan itsetuntoni murskaksi ja joita ei voinut vaientaa nappulaa vääntämällä kuin radiota, tunsin demonien raivon todelliseksi ja tiesin mistä Luther puhui. Mitkään muut sanat eivät olisi voineet minua lohduttaa.

RUNOILIJAN USKONTO

Voidaan ajatella, että runouden hiekkalaatikko on myös kuin maailma pienoiskoossa – tai paremminkin se edustaa sitä mikä maailmassa on kauneinta ja arvokkainta. Maailmantuntemuksensa laajentamiseksi on hyvä tutustua etäisempien kulttuuripiirien, vaikka Rabindranath Tagoren runoihin. Tämä intialainen runoilija, ajattelija, säveltäjä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja oli todellinen itämaan tietäjä, tai pikemminkin näkijä joki puki avarakatseisen viisautensa ja syvän rakkautensa niin hienoiksi säkeiksi, että hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto 1913. Sitä seuranneilla esitelmämatkoillaan eri puolille maailmaa hän puhui uskonnollisista ja eettisistä kysymyksistä ja saarnasi rauhan, inhimillisyyden ja kansojen välisen yhteisymmärryksen puolesta.

Tagore syntyi bramiineihin eli korkeimpaan kastiin lukeutuvaan hinduperheeseen. Bengalissa tunnettiin tuolloin muitakin uskontoja kuten islam, buddhalaisuus ja kristinusko. “Tagoren uskonto oli pitkälti hänen oma, henkilökohtainen näkemyksensä, johon yhdistyi aineksia eri lähteistä. Se perustui näkyyn, ei tietoon; se oli runoilijan uskonto”, kirjoittaa Tagoren tuotantoa suomentanut Hannele Pohjanmies ja jatkaa: “Intialainen kulttuuri tulee runoissa esiin muun muassa elämän jatkumisena kuoleman jälkeen jälleensyntymän kautta (…) Elämä on virta, jonka yli kuljetaan, se on matka.” Tagoren jumala on rakkaus, Pohjanmies kiteyttää tekijäesittelynsä kokoelman Toiselle rannalle (Kirjapaja 2009)lopussa.

Kokoelman runot on numeroitu. “17” muistuttaa kovasti psalmia 23, jonka voisi kuvitella tekijän tunteneenkin – hänhän piti luentoja “ihmiskunnan uskonnosta” Oxfordissa 1930.

Tässä runo 17:

“Kun kuljin päiväsaikaan, olin huoleton, enkä välittänyt/katsoa tiesi ihmeitä, sillä ylpeilin sillä miten nopeasti/pystyin kulkemaan; sinun oma valosi esti minua tuntemasta/sitä, että olit läsnä./Nyt on yö, ja tunnen tiesi jalkojen alla joka askeleella/jonka otan pimeässä, ja tunnen miten kukkien tuoksu täyttää/hiljaisuuden – kuin äidin kuiskaus lapselle, kun valo on/sammunut./Pidän lujasti kiinni kädestäsi ja sen kosketus on kanssani/yksinäisyydessä.”

Tagoren Lauluja-kokoelman (WSOY 1989) on suomentanut Eino Leino. Se on julkaistu alunperin 1917 nimellä Uhrilauluja alkuteoksesta Gitanjali, johon Nobelin palkinto perustui. Tuottelias Leinohan suomensi myös Danten Jumalaisen näytelmän. Teosofiksi tunnustautuneen runoilijajärkäleen omiin hengellisiin näkemyksiin voi tutustua vaikkapa teoksessa Alla kasvon Kaikkivallan. Näin tunnetuin suomalainen runoilija kuvailee erikoislaatuista runoilijankutsumustaan ja näkemystään elämästään runossaan Virvaliekki kokoelmasta Syreenien kukkiessa vuodelta 1920 (Jumalien keinu, Otava 2006):

“Lienet ollut virvaliekki,/olit mulle onnenliekki,/oikeaan minut opastit,/aarteille elon ijäisen./Yöstä mun ylensit, nostit/veljeksesi, verraksesi,/muista mun erotit, estit/minut maantieltä elämän;/viittasit minulle, virva/polun muista poikkeavan,/uran uuden, käymättömän,/halki hallaisten nevojen./Siitä ma sinua kiitän:/se oli onni, orvon onni/tuta tuskat ihmislasten,/auvo astuvan erakon/nähdä näillä silmillänsä/kappale katoamatonta.”

AIKUISTEN SEIKKAILUPUISTO

Kun Leino sai “tuta tuskat ihmislasten”, hän Lutherin tavoin oli valmis antamaan henkensä, “mutta mieltäni nuorta en milloinkaan, se tuskassa tulta iskevi vaan, sen kanssani hautahan kannan.” Kauko Röyhkä on puolestaan julistanut olevansa “mieluummin vanha kuin aikuinen” yhdessä laulussaan. Oikea taiteilija kuolee mieluummin kuin kasvaa leikki-iästä ulos. Luominen on hänelle koko elämä; vain leikkimään valmiilla asenteella hän löytää elämän todelliset aarteet.

Miten niistä kerrotaan runoissa, runojen keinoin? Saarikoski pyrki kirjoittamaan yksinkertaisesti “että aikuinenkin ymmärtää”. Mielestäni “vaikeita” runoja ei edes ole tarkoitus yrittää ymmärtää. Ne eivät ole salakieltä tai arvoitus, joka hampaat irvessä täytyy koettaa ratkaista. Niihin on sukellettava kuin lapsi hiekkalaatikkoon, katsottava mitä ne tarjoavat, otettava kuin eksoottisena ateriana. Niihin voi suhtautua kuten Sirkka Turkka elämään: “Joskus roskis kimmeltää kuin tähtitaivas”.

Saarikosken määritelmä siitä mikä on runo käy ilmi hänen viimeisenä pidetystä runostaan, joka on numero 5 viiden nimettömän sarjasta, se on merkitty muistiin vähän ennen runoilijan kuolemaa 1983. Yksinkertainen hyvä tekokin voi olla runo: “Tähän lopetan runojen kirjoittamisen/tai en vanno/saattaa olla että ikkuna taas joskus/unohtuu auki, ja lintu/eksyy sisään./Että autan sen ulos, on runo.”

Runojen vaikeaksi kokeminen voi johtua siitäkin, että odotetaan runolta vanhaa, tuttua ilmaisutapaa, kun taas runoilijat pyrkivät sanomaan jotain uutta ja omaa, tai ainakin uudella tapaa. Tuoreus on suorastaan hyvän ja omaperäisen ilmaisun edellytys.

Ennen vanhaan puhuttiin tietystä aiheesta tai kerrottiin tarina. Esim. bluestekstit kertovat melkein aina onnettomasta rakkaudesta tyyliin “my baby left me”. Nuorelle kapinalliselle, kuten Saarikoskelle 1961, moinen tylsyys ei kelpaa. Runossa Nukke kokoelmassa Maailmasta hän poimii sanottavakseen ihan ihme juttuja: “Sateen jälkeen taivas on suden silmän värinen./Metsässä tyttö syöttää mustikankukkia/nukelle, kun maailma on läpinäkyvä/ja nukella on suden silmä./Kun maailma on läpinäkyvä,/tyttö ajattelee uimaan menoa,/se kävelee veteen, nostaa jalat pohjasta ja rupeaa uimaan.”

Mitä jos taivas ei olekaan vain harmaa, vaan jotain paljon jännittävämpää. Runoilija näkee tässä maailman tuoreesti, uudesta, yllättävästä näkökulmasta, “läpinäkyvänä” kuin lapsi, asioiden sanominenkin on yksinkertaisen toteavaa, lapsenomaista. Saarikoski palauttaa näin aikuisen lukijan mieleen, miten ihmeelliseltä lapsena tuntuu, kun on juuri oppinut uimaan: vesi kantaa! Ihanaa! Runo rakentuu assosiaatioketjulle: suden silmän väri – nukella suden silmä – koko maailma on läpinäkyvä kuin vesi – koko elämä on jännää kuin uiminen. Näin päästään arkista tarinaa syvemmälle lapsen maailmaan, kunhan lukija vain hyväksyy “oudot” näkövinkkelit.

Hieman samaan tapaan Teemu Hirvilammi näki maailman. Kokoelmassa Joukkohaudassa et ole yksin (1982) rankka arkirealismi saa vastaansa lapsen tuoreen maailman: “lapsi seisoo kuu sormenpäässä/puhaltaa sinertävän saippuakuplan/tehtaan ikkunasta sisään/tuotanto pysähtyy tuntemattomista syistä”. Toisaalla runoilija on huolissaan siitä, mitä nykyajan ehdoilla elävien vanhempien lapsista tulee runossa Muistatko vielä ensimmäisen opettajasi: “neonvalot loistaa sun perhoskokoelmassa/hapanleivän tuoksu leijailee rapussa/sä oot kylmäkkö/mä oon baarimikko/mitä meidän lapsista tulee?/sä oot leikkisä leikkeleiden tekijä/mä jaan vaan humalaa/mitä helvettiä meidän lapsista tulee/jääkaappeja”.

Kokoelma päättyy osastoon Läpinäkyvä tanssi, jossa runoilija kokee suurta yksinäisyyttä Budapestissa. Suru tuntuu kumpuavan kokemuksesta, että runoilija näkee kaiken, mutta kukaan ei näe häntä. Sarjan neljäs runo päättyy: “näen vain sääriä tästä kirjoittavasta asennostani/ne kaikki menevät ohi yksinäisyyteni/ne ovat kuin siivekkäät olennot/ja lentävät saavuttamattomissa nälkäisen ja köyhän silmän ohi/eikä täällä kukaan huuda/patsaat rapistuvat kaksitahtisten/lyijysateessa ja kuitenkin Tonava virtaa aina eteenpäin/laivojen valot kuin syntymäpäiväkakussa/kuinka vanha olet kun puolikuu avaa ovia?”.

Runoilijan osa on yksinäisyys. Markku Intokin kai kirjoittaa vain omista kokemuksistaan kokoelmassaan Elvis eli elämänsä yksin. Teoksessa Suomalaisia kirjailijoita Into esitellään näin: “Into kuuluu suomalaisen (turkulaisen) undergroundin keskeisiin runoilijoihin. Populaari- ja vastakulttuurin tuore perusta ja rocklyriikan rytmisyys ovat säilyneet läpi tuotannon, jolle ovat ominaisia musikaalisuus ja surrealistiset kuvat.”

Runoilijan osa on yksinäisyys, mutta sitä lieventää silloin tällöin lasten ja lapsenmielisten seura, kuten toisten runoilijoiden vaikkapa esiintymiskiertueella. Sitä harvinaista herkkua olen itsekin päässyt maistamaan. Hirvilammi ja Into ovat kumpikin tunnettuja myös oivallisina tekstiensä esittäjinä. Otos Innon kokoelmasta Tuskin tulee ilta (1988):

“kynäni kylmenee/äänennopeuden yksinäisyys/hip/biljardihai iskee viimeisen kerran kaisan kulmaan/unohdun lounaalle/tämä kertomus on sivujuoni/hop/jodinkeltaiset pilvet/kiehuvat kylpyammeet/päivät onnistuivat aika mukavasti/tietyt ihmiset jättivät sanattomaksi”. Pätkä kokoelmasta Minä menen nyt (2005): “Heidelberg, meillä on ongelma!/Outo kumi./Olen kaukana täällä./Aika muistella sinua, itseäsi,/ja varsinkin sinää, minääsi,/saavuttamatonta, minän sinää./Olin lapsena vanhempi./Kävin tansseissa ja retkahdin aina horkkaan/kun Toivo Kärjen valtuuttama laulaja ulvoi/keuhkountuvista ja angorasukista./Olin usein omituinen. Olin yksilö.”

VOIMARUNOILIJA VIITA, MITALLISEN RUNON MESTARI

Vaikka itse kirjoitan vapaamittaisia runoja, suosikkini on kuitenkin mitallisen runon mestari Lauri Viita. Hän syntyi 17.12.1916 Pispalassa kirvesmiehen poikana, eli hän täyttäisi näinä päivinä kun tätä kirjoitan 100 vuotta jos eläisi – hänen runonsa toki elävät ja voivat paksusti. Tampere ja “sen punainen kylkiäiskylä” Pispala on se miljöö, jossa runoilija vaelsi ja johon hänen tuotantonsa valtaosaltaan sijoittuu. Viidan kotitalo sijaitsi harjun korkeimmalla kohdalla.

Esikoiskokoelmalle Betonimylläri (1947) “on ominaista miehinen voima ja uho”, toteaa Marjukka Kaasalainen Viidan Koottujen runojen (WSOY 2006)esipuheessa, ja lisää että Viidan runoudessa voidaan erottaa myös herkkä juonne, joka etsii totuutta ja kauneutta. Lopulta Viidan mieli pirstoutui ehkä juuri näiden voimien ristipaineessa ja sairaus otti vallan. WSOY:n entinen johtaja Hannu Tarmio kiteytti TV-dokumentissaan Viidan olemuksen ja kohtalon erinomaisen oivaltavasti sanomalla, että miehessä jylläsi “liian suuri moottori ihmisen koriin”.

Viidan koskettavimmille runoille on ominaista ihmeellinen, pienten, arkisten yksityiskohtien kautta koko maailmaa syleileväksi kasvava jättiläisenhellyys, kuten runossa Alfhild (Betonimylläri):

“Äidit vain, nuo toivossa väkevät,/Jumalan näkevät./Heille on annettu voima ja valta/kohota unessa pilvien alta/ja katsella korkeammalta./Alfhild, hän joka synnytti minut,/on joka yö sinne purjehtinut,/missä nyt Eemeli tullen ja mennen/murahtaa vain kuten täälläkin ennen./Siellä he kulkevat tähtien rivissä/kirkasta vanaa,/isä ja äiti, peräkanaa./Sieltä he katsovat kotoista mäkeä,/kissoja, koiria, tuttua väkeä,/viittoen, luikaten parhaansa mukaan,/ettemme loukkaisi Pispalan kivissä/jalkaamme kukaan./Siellä he jollakin planeetalla/puutarhakeinussa pihlajan alla/viipyvät ääneti nuoruuden muistoissa/morsiusparina Tampereen puistoissa – /ostaen kahvit ja pullat kai,/jos sattuu olemaan perjantai. – /Ja sitten kun Pispala aamun saa,/äitini vuoteen valmistaa/ja linnut, linnut helää – – ./Oi kuinka on ihana elää/ja tuutia lapsenlapsiaan/ja kertoa kauniita uniaan!/Niin suuri on Jumalan taivas ja maa,/oi lapseni, rakastakaa!”.

Tässä runo taideteoksena näyttäytyy parhaimmillaan, tällainen näky voidaan ilmaista täydellisesti ja täsmällisesti vain runossa. Runoa Alfhild on mahdoton siteerata osissa ilman että se menettää jotain olennaista voimastaan ja kauneudestaan, siksi se on edellä kokonaisena, vaikka onkin pitkä. Siinä on mikrokosmos ja makrokosmos äidin hellässä syleilyssä, joka heijastaa itse Jumalan rakkautta.

Viidan mestaruus näkyy parhaiten hänen (ennen kuolemaa auto-onnettomuudessa 49-vuotiaana 1965) viimeiseksi jääneen Onni-sikermänsä säkeistössä 8:

“Kaita polku kaivolta ovelle/nurmettuu./Ikkunan edessä/pystyyn kuivunut omenapuu./Reppu naulassa oven pielessä,/siinä linnun pesä./Kun olen kuollut, kun olen kuollut./Kesä jatkuu. Kesä.”

Viimeinen sana “kesä” saa tässä mittaamattoman suuren merkityksen. En tunne vastaavaa tapausta muusta maailmankirjallisuudesta. Tässä “kesä” on kaikkea sitä mitä se suomalaiselle merkitsee, aina kauan odotettu, ihana paratiisi, jonka jokainen meistä Viidan tavoin kuollessaan menettää ikiajoiksi. Viita nappaa tunteen lukijan sydämestä ja lättää sen runoonsa. Siinä vasta mestari!

Samankaltaista koskettavuutta löytyy suomalaisesta laululyriikasta. Tapio Rautavaaran esittämän Reino Helismaan Päivänsäteen ja menninkäisen lisäksi kannattaa tutustua vaikkapa Veikko Lavin, Juha Vainion, Juice Leskisen, Hectorin ja Dave Lindholmin tuotantoon. Mm. Jenni Vartiaisen ja Maija Vilkkumaan lauluissa on upeasti jatkettu perinnettä.

SEPITTÄMISESTÄ JA SUOMENTAMISESTA

Itse onnistuin julkaisemaan runojani ensi kertaa Kari Levolan ja Jyrki Kiiskisen toimittamassa antologiassa Ryhmä 92 (Tammi 1992), joissa esiintyivät myös mm. Tomi Kontio, Petri Kontro ja Jukka Koskelainen. Runoni olivat lyhyitä ja tiukkoja, ikään kuin parilla viivalla piirrettyjä tunnelmapaloja. Pidän vieläkin kovasti runostani Kiinalainen voileipäpöytä.

Nimen idea on sama kuin tämän jutunkin nimessä Runouden hiekkalaatikolla: maailma on kuin kiinalainen voileipäpöytä – siitä voit poimia lautasellesi mitä tahansa jännää. Nimi on peräisin amerikkalaisesta elokuvasta, josta muistan enää vain katunäkymän suurkaupungista: talojen seiniä vieri vieressä täynnä mainoskylttejä. Yhdessä luki CHINESE SMORGASBORD. Siinä yhdistyivät kiinalainen, ruotsalainen ja amerikkalainen kulttuuri.

Runo koostuu viidestä rivistä, jotka liittyvät toisiinsa assosiaatioketjun tapaan, mieleenjuolahduksesta toiseen, kuten Saarikosken Nukessa:

“Kerran rentoutuduit/Tuomiokirkon yllä,/Kuu./Kiinalainen voileipäpöytä./Äiti kantaa minut saunasta kotiin.”

Huomaan nyt, kun mietin, mitä tuossa olen “ajanut takaa” tai “tahtonut sanoa”, että runohan on oiva kuva lapsenuskosta, turvallisesta luottamuksesta Taivaalliseen Äitiin, joka on tietysti myös Isä. Lukemattomat muutkin tulkinnat ovat tietysti mahdollisia – lukija rakentakoon omansa. Mutta aika komea on ajatus, että yhden yksilön koko elämä nähdään matkana saunasta kotiin, syntymästä Taivaan valtakuntaan.

Eniten minua kuitenkin puhuttelevat runot, joissa todetaan koruttomasti, kuinka elämä äkkiä puhkeaa kukkaan keskellä köyhintä ja karuinta arkista tosikokemusta, jossa tyyli on yksinkertaisen toteava ja josta Viita toteaa yhdessä runossaan: “Mistähän kummasta kulkija lienee/ruusuja riipaissutkin,/kun koko tie on viitoitettu/nokkosin, koiranputkin.” Tästä esimerkiksi otan tähän runoni Tyttö Singaporesta toisesta kokoelmastani Betonischubert (Sammakko 2001):

“Tänä aamuna tupakat loppuivat/rahaa ei ollut/soitin kaksi puhelua/ja aski oli tiedossa./Puin vaatteet päälle/menin hissillä alas/ovesta ulos/ja siinä risteyksessä/satuin nostamaan katseeni./Postin edessä seisoi aasialaistyttö/valkoisessa kesämekossaan/syventyneenä lukemaan/juuri saamaansa kirjettä/ja äkkiä hänen ilmeensä muuttui/polvet notkahtivat tahattomasti/hän kääntyi, melkein hyppeli/käsivarret kohosivat onnesta/näin miten hän antautui elämälle/hänen rakkautensa tulvi pitkin katua/ja näin miten tämä rakkaus/oli suurempi kuin kuolema.”

Runoja pääsin suomentamaan saatuani jalansijaa Kustannusosakeyhtiö Sammakossa runoilijana, kirjailijana ja proosan suomentajana. Varsinaista kääntäjänkoulutusta minulla ei ole. Dan Fanten suorasukaiset, yksinkertaisen toteavat runot tuntuivat varsin luontevilta ja vaivattomilta suomentaa. Minulla kai oli riittävästi samankaltaista elämänkokemusta kuin 13 vuotta vanhemmalla yhdysvaltalaiskolleegalla.

Suomentamisessa pidän tärkeimpänä ajatusten, tunteiden ja tunnelmien välittymistä luontevalla, alkuperäisiltä runoilta “maistuvalla” suomenkielellä. Turun Sanomien kriitikko Kimmo Rantasen lehtiarvostelujen perusteella lienen onnistunut varsin kelvokkaasti.

Isänsä John Fanten ja undergroundrunoilija Charles Bukowskin kaunokirjallisena perillisenä Fante jatkaa yhdysvaltalaisen elämäntyylin nurjan puolen kuvaamista vähän kuin Hollywoodin antaman kuvan vastakohtana: “Dan Fante tarjoaa näkymän Etelä-Kalifornian varjomaailmaan” (Los Angeles Times) ja “Dan Fante on autenttinen kirjallisuuden lainsuojaton”(New York Times). Parhaimmillaan Fantekin on löytänyt “roskiksesta tähdistöjä” tai “kappaleen katoamatonta”, kuten mielestäni runossa Jälleennäkeminen valikoimasta Moottorisahasäkeitä (Sammakko 2009):

“Näin vanhan ryyppykaverini Lillien tänään/kaikista maailman paikoista/Vons Marketissa/uusi sininen mekko yllään/ja kynnet laitettuina/punaista/punaista/punaista/ja tulossa mönkään menneestä työhaastattelusta/Olin kassajonossa enkä meinannut tuntea häntä/kunnes hän hymyili hymyään/Hän oli aikoinaan nähtävyys/ja huora Santa Monica Boulevardin kulmassa/limusiinipäivinäni/Hän on nyt neljäkymmentäneljä – vaikka näyttää/seitsemänkymmentäneljävuotiaalta/ja yrittää jälleen kerran elää ihmisiksi/lusittuaan viisi vuotta Chowchillassa/ja menetettyään molemmat lapsensa/ja eläessään keskikaupungilla Cecilissä/Lillien hymyyn minä aina retkahdin/mä-rakastan-sua-ikuisesti 60 sentin hymyyn/ja/se sai minut käsittämään/tuntia myöhemmin/näppäinten ääressä/että sydän silmien takana/ei koskaan/kuunaan/katoa”

KIRJALLISUUTTA

Aartoma, Kari: Betonischubert (Sammakko 2001)

Fante, Dan: Moottorisahasäkeitä (Sammakko 2009)

Hirvilammi, Teemu: Kotkanpääkeitto – Valitut runot 1977-2001 (Sammakko 2001)

Into, Markku: Kiivaat tyvenet -Valitut runot 1964-2005 (Sammakko 2005)

Leino, Eino: Jumalien keinu (Otava 2006)

Pyhä Raamattu (Suomen Pipliaseura 1962)

Pää auki! Säkeitä nuorille (Lasten keskus 2010)

Ryhmä 92 (Tammi 1992)

Saarikoski, Pentti: Runot (Otava 2004)

Suomen Evankelisluterilaisen Kirkon Virsikirja (Kuopio 1962)

Tagore, Rabindranath: Lauluja (WSOY 1989); Toiselle rannalle (Kirjapaja 2009)

Viita, Lauri: Kootut runot (WSOY 2006)

 

(Jutun kirjoittanut Kari Aartoma)