Passiivinen vai aktiivinen fani: fanikulttuurista mediatutkijan ja fanin silmin

6a01348660b2b3970c01348672740c970c-800wiEnglannista tuleva sana ”fandom” on lyhenne termistä ”fan domain”, joka viittaa internetin alkuaikoina syntyneisiin populaarikulttuurin fanitukselle omistetuille nettisivuille (domain = verkkotunnus). Fanikulttuuri itsessään on paljon vanhempi käsite, joka on nykyisessä muodossaan ollut olemassa noin 60-luvulta lähtien Star Trekin innoittamana. Fandomia on vaikea tunkea pähkinänkuoreen, mutta periaatteessa se käsittää kaiken sosiaalisen toiminnan, joka tapahtuu johonkin mediatekstiin (elokuva, tv-sarja, kirja, sarjakuva, podcast, bändi, ym.) liittyen, oli sitten kyseessä One Direction, anime tai Star Wars. Fandom on yhteisö, ja kaikista hyvistä puolista huolimatta sillä on jokaisen yhteisön tapaan omat epäkohtansa, joita pyrin hieman avaamaan tekstissäni sekä fandomiin kuuluville että kuulumattomille lukijoille.

Otsikko hieman johtaa harhaan sillä en ole vielä valmistunut mediatutkija, opiskelija vasta. Mutta niissä opinnoissa olen huomannut harrasteen ja (tulevan) ammatin yhdistyvän harvinaisen hyvin. Monet argumentit ja mielipiteet joihin olen törmännyt faniyhteisöissä (tuttavallisesti ”fandom”) ovat samoja, joita korkeakoulutetut ammattilaiset pohtivat töikseen. Olen jopa kirjoittanut tenttiin esseen, jossa käsittelin varmasti monille tutun Marvel-yhtiön elokuva- ja televisiosarjatuotantoa feministisestä näkökulmasta.

Olen myös pohtinut opinnoissani paljon käsitteitä aktiivisesta ja passiivisesta yleisöstä sekä miten ne toimivat fanikulttuuriin liittyen. Monethan sanoisivat, että fanius itsessään on aktiivista kuluttamista kun taas ns. passiivisia kuluttajia ovat ne, jotka vain katsovat elokuvan tai lukevat kirjan ja tyytyvät siihen. Mediatutkimuksessa tämä nähdään ainakin vanhempien koulukuntien osalta suht samoin; että aktiivinen kuluttaja pyrkii pohtimaan ja käsittelemään mediaa, kun taas passiivinen kuluttaja vain ottaa sisäänsä näkemänsä ja kuulemansa asiat kummemmin niitä miettimättä.

Kuitenkin fanikulttuurin sisällä pyörii paljon keskustelua aktiivisuudesta ja passiivisuudesta. Onko sittenkään kyse aktiivisuudesta, jos fanittaa kyseenalaistamatta tai kritisoimatta, hyväksyen kaiken mitä televisiosarjojen, elokuvien ja kirjojen luojat ovat päättäneet tekeleissään olevan totta (”canon”)? Silloinkin, kun nuo ”totuudet” ovat ahdasmielisiä ja/tai loukkaavat tiettyjä ihmisryhmiä? Valitettavasti tämä on hyvin yleinen asenne fanien keskuudessa.

Kun on kritisoitu mm. Harry Potter -sarjan olevan puutteellinen eri vähemmistöryhmien edustamisessa, on suuri osa fanikannasta tuohtuneena ottanut esiin, että onhan sarjassa Dumbledore, Dean Thomas, Lee Jordan, Parvati Patil sekä pari muuta vähemmistöihin kuuluvaa ihmistä satojen joukossa. Itse J. K. Rowling jonkin aikaa sitten paljasti, että Tylypahkassa on myös jopa yksi juutalainen oppilas (Anthony Goldstein)! On se kumma kun ihmisille ei riitä yksi tai kaksi oman vähemmistönsä edustajaa, joiden status paljastetaan alkuperäismateriaalin ulkopuolella (ettei vain heidän olemassaolonsa loukkaisi konservatiivisempia ihmisiä tai häiritsisi tarinankerrontaa).

Juuri tämä edustuksen puute on synnyttänyt fanien joukossa muun muassa idean siitä, että Hermione on mustaihoinen (kirja, jossa hänen ihonväriään ei ikinä mainita, kannattaisi tätä lukutapaa). On myös ollut paljon puhetta Harrysta samoissa puitteissa. Samalla tämä on kuitenkin synnyttänyt vihaista nurinaa ihmisissä, joiden mielestä Hermionen tai Harryn lukeminen muuna kuin valkoisena on loukkaavaa ja ei vain käy, ovathan he elokuvissakin valkoihoisia joten niin sen täytyy olla (mielenkiintoista, etteivät monet ole valittaneet tai välittäneet siitä, että Lavender Brown oli elokuvissa mustaihoinen kunnes hänestä tuli Ronin kiinnostuksenkohde ja hänen näyttelijänsä vaihdettiin valkoiseen, vaaleatukkaiseen tyttöön; silloin kai on okei vaihtaa hahmon alkuperäistä ihonväriä jopa kesken sarjan).

tumblr_mn9yqrb4Lo1sntmevo1_500

Kaikki tämä saa miettimään, mitä se aktiivisuus siis oikeastaan on fanikulttuurin sisällä. Ongelmallisen lähdemateriaalin kirjaimellista seuraamista vaikka harmaan kiven läpi, vähemmistöön kuuluvien ihmisten syyttämistä ahneudesta tai jopa syrjimisestä, kun he haluavat enemmän kuin loukkaavia stereotypioita tai unohdettavia sivuhahmoja edustamaan itseään, vetoamista taiteilijanvapauteen kritiikin estämiseksi? Sitä voi muistaa joka ikisen pikkuseikan Tolkienin Keski-Maan historiasta ja tuntea olonsa aiheeseen syventyneeksi, mutta samaan hengenvetoon olla kritisoimatta Sormusten herrassa esiintyvää rasismia ja seksismiä (aihe, josta olen itse asiassa kirjoittamassa esseen media-analyysin kurssin lopputyöksi), jolloin ainakin omasta mielestäni aktiivisuudessa ei ole onnistuttu.

Ihminen, joka ei välttämättä osaa nimetä jokaista Fëanorin poikaa tai muista ulkoa Keski-Maan karttaa voi silti olla aktiivisesti kriittinen fanittamastaan materiaalista, ottaa huomioon Tolkienin ja yhteiskunnan puutteet, ja pyrkiä haastamaan ne. Miten tätä henkilöä voi sanoa passiiviseksi verrattuna henkilöön, joka ehkä muistaa nippelitietoa, muttei kyseenalaista mitään vedoten siihen, ettei oikea fani tee niin?

Kuten mediatutkimuksen piirissä on todettu, kysymys aktiivisuudesta ja passiivisuudesta ei ole niin mustavalkoinen kuin monet haluaisivat olettaa. Voi olla aktiivinen joillain osa-alueilla ja taas passiivinen toisilla, eikä se välttämättä tee sinusta voimatonta median aivopesun uhria. Kuitenkin täytyy ottaa huomioon, että yhteiskuntamme ei ole läheskään täydellinen ja kaikki oikean elämän epäkohdat heijastuvat mediaan, etenkin vähemmistöihin kohdistuva syrjintä. Vaikka sinusta tuntuu, että median kuluttaminen kriittisesti veisi siitä ilon, miltä kuvittelet niistä ihmisistä tuntuvan, joille sanotaan rivien välistä, etteivät he kuulu mediaan ollenkaan, paitsi ehkä pahiksina, tragedioina tai kertakäyttöisinä, yksipuolisina sivuhahmoina?