Ohjaaja Hannaleena Hauru: “Sellainen elitismi pitää lopettaa, että vain tietyt ihmiset saavat tehdä elokuvaa”

Ohjaaja-käsikirjoittaja Hannaleena Hauru vieraili Turun kaupunginkirjastossa perjantaina 19.10.2018. Hän kertoi muun maussa siitä, millaista on elokuvaohjaajan työ ja toisaalta, kuinka itse on päätynyt alalle.

Haurulle päätyminen elokuvan pariin ei syntynyt yhtäkkisen kutsumuksen kautta vaan asteittain. Amatöörielokuvi

en lisäksi hän kirjoitti, piirsi ja harrasti teatteria nuorena. Tuolloin vaikutteita ja inspiraatiota haettiin aivan kaikesta. Elokuvien lisäksi vaikutteita on saatu esimerkiksi musiikkivideoista ja videopeleistä.

– Jossain kohtaa tehtiin faijan videokameralle kaveriporukassa ensimmäiset elokuvat. Pari kauhuleffaa tehtiin kärkeen. Meitä oli neljä mimmiä. Toiminnallista kauhua, jossa oli commandoja. Me tehtiin ‘stop motion’ -animaatiota myös. Muistan, että meidän kuvisopettaja oli aina todella innoissaan. Oli tärkeää, että jo koulussa maikat olivat kannustamassa tekemistä.

Elokuvan tekeminen alkoi kiinnostaa Haurua vähitellen hänen huomatessaan, että elokuvissa voi yhdistellä useita kiinnostuksen kohteita. Elokuva kiinnosti myös jakelukanavana. Elokuvilla periaatteessa tavoittaa laajemman yleisön kuin tekemällä paikallisteatteria.

Elokuvakouluissa Hauru kertoo oppineensa etenkin kurinalaisuutta ja suunnitelmallisuutta. Myös käytäntöjä, jotka ovat helpottaneet tekemistä. Silti hän kertoo vielä mieluummin kokemuksistaan elokuvakoulun ulkopuolella, jotka rikkoivat koulujen mahdollisesti kankeitakin käsityksiä elokuvanteosta. Euphoria Borealiksen järjestämissä Kino Euphoria -tapahtumissa Hauru kertoo löytäneensä elokuvantekoon mielekkyyttä ja uskallusta irrotella.

– Euphoria Borealis on nuoren elokuvan yhdistys. Kun tehdään kavereitten kanssa, niin kaikki lähtee siitä, että tehdään yhdessä ja tutkitaan avoimesti asioita. Ei siten, että opettaja ylhäältä päin opettaa jotain. Olen oppinut leikkaamaan Euphorian työpajoissa. Sen taidon opin vähän rasittavastakin kyselemällä jatkuvasti neuvoja tutuiltani.

Tapahtumiin voi osallistua niin ammattilaiset kuin aloittelijatkin. Pelin henki on kuitenkin se, että teokset tehdään nopeasti parissa päivässä ja resurssit ovat kotikutoisia ja miltei olemattomia. Kinojen vaikutus on heijastunut myös Haurun omiin töihin siten, että niissä irrotellaan ja revitellään tavoilla, joihin ei valtaelokuvissa aina törmää.

Hauru korostaa, että työpajojen kautta hän on kasvanut myös jakamaan vastuuta, tekemään työtä yhdessä ja oppinut saamaan sekä antamaan rakentavaa kritiikkiä.

– Tekeminen yhdessä on aina tärkeää. Yhtä lailla tärkeää on, että kaverit kommentoivat ja puhuvat leffoista. Ei siinä ole mitään pointtia, että näytät tekemisiäsi ja kukaan ei sano niistä mitään.

Hannaleena Hauru

Ohjaajalla vastuuta ja valtaa

Vaikka elokuvantekeminen on pitkälti ryhmätyötä, on ohjaajalla ryhmänjohtajan vastuu. Hauru kuitenkin korostaa, että elokuvanteon kurinalaisuudesta huolimatta ohjaajien on kyettävä myös kuuntelemaan ja sopimaan, sovittelemaan ja kyettävä rakentamaan luottamusta.

– Ohjaaja on se, joka sanoo pienemmissä tuotannoissa viimeisen sanan maun tai tuotannon suhteen. Kiistatilanteissa ohjaaja ratkaisee, mitkä valinnat tehdään. Olen huomannut isommissakin tuotannoissa, että mun työ on valita eri vaihtoehdoista ja asioista. Viimeisen viiden vuoden aikana olen oppinut kuitenkin myös, että ympärilläni on muitakin luovia tyyppejä näkemyksineen: esimerkiksi kuvaajia, näyttelijöitä, puvustajia ja lavastajia. Ajattelen ohjaajan olevan taiteellisen ryhmän johtaja.

Ohjaajan on rakennettava työssään aina luottamussuhde työryhmään. On kyettävä kuuntelemaan työryhmän jäsenten visioita ja antaa heille tarvittaessa myös mahdollisuus toteuttaa visioita, jos ne sopivat kokonaisuuteen.

– Aiemmin mielessäni saattoi olla tosi vahva näkemys kohtauksen repliikeistä tai miten joku tunnetila näytellään. Nykyisin kerron näyttelijälle ainoastaan sen, mitä tunnetta haetaan ja jätän näyttelijän tulkittavaksi miten hän sen toteuttaa. Sitä usein huomaa ja yllättyy, kun ihmiset voivat reagoida ja ilmaista saman tunteen tosi eri tavoilla kuin itse on ajatellut. Siinä omakin maailma avartuu, kun ei ole niin kontrolloiva. Samaan tapaan enää myöskään kirjoita dialogeja yhtä tarkasti kuin varhaisemmissa elokuvissani.

Viimeisen vuoden aikana ohjaajan vallankäytöstä ja vastuusta on kirjoitettu paljon myös Suomessa. Hauru uskoo, että on hyvä, että keskustelua käydään ja valta-asetelmia tehdään läpinäkyväksi.

– Tuntuu, että alalla on tosi isoja ongelmia, jotka liittyvät pitkälti siihen, että vanhemmat tai aikuiset tekijät eivät ymmärrä oma valtaansa. Piirit ovat aika piirejä ja leffoja tehdään ammattilaisten keskuudessakin “kaveripiireissä”. Leffanteko on tosi läheistä, perhemäistä ja kaverillista toimintaa. Ohjaajien ja tuottajien on otettava vastuu työnohjaajina ja myös tiedostettava oma valtansa.

Hauru korostaa, että työryhmän keskinäinen tuki on kaikki kaikessa. Myös ohjaaja voi olla väärässä ja hänen on kyettävä myöntämään, jos tarvitsee apua muilta.

– Itsekin olen havahtunut toisinaan omasta vallastani ohjaajana. Tätä tiedostamista pitää aktiivisesti aina opetella.

– Elokuvanteossa keskeisintä on löytää hyvät tyypit, joiden kanssa tehdä. Ala on pidettävä mukavana.

Hannaleena Hauru

Vastaanotosta ja peloista

Kirjoittamiskammo on myös käsikirjoittajille ja elokuvantekijöille tuttu ilmiö. Yhtäkkiä maailmasta ei olekaan sanottavaa tai tekstiä ei vain synny. Kammon selättämiseksi ei ole muuta lääkettä, kuin kirjoittaminen ja tekeminen.

– Tärkeimpiä oppeja lukiossa oli, että kirjoittakaa joka päivä, vaikka kirjoittaisitte vaikka ainoastaan kauppalistaa. Kirjoittamisrutiinista on pidettävä huolta, ettei synny blokkeja. Olen soveltanut tätä elokuviin ja käytännössä kaikkeen luovaan tekemiseen.

– Kirjoittajana pitää myös tajuta, että kun kirjoitan joka päivä, niin aina ei tule timanttia. Minun on pitänyt totuttaa itseäni tähän, että taso vaihtelee. Pitää olla armelias itselleen.

Kuitenkaan turhaa pelkoa tai jännitystä Hauru ei enää koe tekemisistään. Hauru kertoo, ettei esimerkiksi lue oikeastaan lainkaan hänen teoksistaan kirjoitettua kritiikkiä.

– Meni jonkun aikaa oppia, että kritiikki ei ole minulle kirjoitettua vaan yleisölle. Olen kuullut elokuvistani toki palautetta työryhmän kautta, mutta en usko oppivani kritiikistä useimmitenkaan yhtikäs mitään.

– Teen elokuvia toki yleisölle, mutta siinä on se, että minulla tulee aina olemaan oma kokemus elokuvasta. Kun annan elokuvan muiden katsottavaksi, en voi määrätä mikä muiden kokemus on siitä. Aivan kuten leivon omenapiirakan, niin viime kädessä se on sun makuaisti ja vatsa, joka sitten sanoo onko se piirakka hyvää vai ei.

Keskustelu päättyy yleiseen pohdintaan siitä, kenellä on oikeus tehdä elokuvia. Hauru kannustaa kaikkia kokeilemaan. Digitalisaatio on tarjonnut yhä useammalle mahdollisuuden kuvata ja tehdä elokuvia rajoitteista huolimatta. Myös Hauru itse on tehnyt useita elokuvia “nollabudjetilla”. Vaikka rahaa isommissa tuotannoissa tarvitaan aina, kuitenkin etusijalla ovat aina ideat ja oma näkemys maailmasta.

– Kaikki pystyy tekemään elokuvia. Omia teoksiaan on myös yhä helpompaa saada muiden nähtäväksi jakelukanavien ansiosta. Sellainen elitismi pitää lopettaa, että vain tietyt ihmiset saavat tehdä elokuvaa. Kaikki voivat tehdä elokuvia, jos on vain jotain jaettavaa maailmasta. Ja aina ei tarvita sitäkään. Toisinaan riittää vain se, että on hauskaa tehdä porukalla. Kyllä minäkin teen välillä tosi urpoja hönöilyä ja sekin on tosi ihanaa.