Dystopioista, utopioista, työstä ja tarinoista – erään harjoittelijan tilinpäätös

“Nykyaikana tulee jo niin paljon dystopiaa televisiosta, että en haluaisi lukea enää kuin optimistista kirjallisuutta…”

Näin eräs kollegani totesi minulle kun juttelimme siitä, kuinka dystooppiset mielenmaisemat ovat vallanneet populaarikulttuurin kuvaston. Juuri nyt puhuttavat Handmaid’s Tale -sarjan hyvin lähelle tuleva meidän arkea hipuva dystopia naisten asemasta yhteiskunnassa. Nälkäpeli -sarjassa kilpayhteiskunnan realiteetit on venytetty äärimmäiseksi selviytymistaisteluksi. Walking Dead -sarjassa elävät kuolleet ovat heränneet ja nousseet maan päälle. Sarja kuvaa ihmisluontoa tilanteessa, jossa moraalisten periaatteiden toteutumista ei enää valvo kukaan. Dystopiateemaisista tarinoista voi jatkaa listaa loputtomiin.

Dystopioilla tarkoitetaan yleisesti tulevaisuuskuvaa, jossa yhteiskuntamme on epäonnistunut ratkaisemaan ongelmansa ja maksamme siitä kovaa hintaa. Utopiassa taas esitetään toiveikkaita ja ideaalisia malleja yhteiskunnista, joissa olemme onnistuneet ratkaisemaan ongelmat. Markku Soikkeli kirjoittaa Thomas Dischin määritelmää mukaillen, että jokainen utopia on onnellinen samalla tavalla, mutta jokainen dystopia on synkkä omalla tavallaan. Dystopioita onkin Soikkelin mielestä helpompi keksiä kuin utopioita. (Soikkeli 2016, 128-129)

Miksi haluan puhua tässä yhteydessä tarinoista? Yuval Noah Harar on luonnehtinut ihmisten eroavan muista nisäkkäistä siksi, että toimimme muita lajeja voimakkaammin yhdessä ja meillä on kyky luoda “tarinoita”. Uskomme myös keksimiimme tarinoihin. Kaikki eivät usko tietysti samoihin tarinoihin, mutta pointtina on, että kommunikoimalla luomme uusia todellisuuksia. Tämänlaisia todellisuuksia tai tarinoita, kuten Harar mainitsee, ovat esimerkiksi kansallisuudet, jumala ja raha. Kun jaamme kokemuksia ja tarinoita, me myös alamme uskoa niihin ja luomme niille merkityksiä. (Gabbai 2015) Mitä kertookaan meidän ajasta, että dystopiakuvia maalaillaan populaarikulttuurissa enemmän kuin utopioita?

Tästä piti tulla eräänlainen reflektointi työssäharjoittelustani, joka päättyy tänään. Kaikki nuoremmat harjoittelijat ovat tehneet saman. Kuitenkin mietittyäni asiaa en osaa antaa mitään perusvarmoja vastauksia siitä, mitä olen oppinut, mitä tulevaisuudesta tai työmaailmasta pitäisi ylipäänsä sanoa. Minkälaisia tarinoita olisi hyvä kertoa? Vai pitäisikö niitä kertoa laisinkaan?

Epävarmuus on tämän päivän normi. Mietitäänpä hetki taaksepäin. 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä elettiin monien mielestä työelämän murroskautta, jolloin työelämä mullistui ja muuttui epävarmemmaksi. Yhteiskunnan ja palkkatyön ollessa muutoksessa, myös työelämä pirstoutuu. Perinteisen, vakituisen työn rinnalle on syntynyt toisenlaisia työsuhteita – osa-aikatyötä, toimeksiantoja ja nollatuntisopimuksia.

Kun muistelen omaa lapsuuttani, niin väistämättä tajuan, ettei tämänlaista maailmaa odottanut kukaan. 1990-luvulla vallitsi IT-buumi ja sokea usko teknologian vapauttavaan vaikutukseen. Kaikille tietotekniikka-alalle suuntaaville uskottiin löytyvän töitä. Vielä samoihin aikoihin uskottiin, että monilla aloilla sukupolvivaihdos tulisi turvaamaan nuorille työpaikat. Nyt tilanne on kuitenkin tyystin toinen. Omassa ystäväpiirissäni ei juuri sellaista henkilöä löydy, joka ei jollain tavalla joutuisi stressaamaan työnsä suhteen.

Samaan aikaan uutisrintamalta kuulee pelottavia asioita. Maapallon kantokyky alkaa olla finaalissa ja ilmastonmuutoksen seuraukset muuttuvat yhä kouriintuntuvimmaksi. Ei tarvitse vilkaista kuin vain valtakunnan medioiden päivittäisiä kolumneja ja viesti on kutakuinkin aina sama: näin ei voi jatkua, ihmiskunnan on tehtävä kipeitäkin päätöksiä, nykyisestä elintasosta on luovuttava.

Olisi ilahduttavaa kertoa nuorille, minkälaista työtä kohti pitäisi tulevaisuudessa miettiä. Tämän voin silti sanoa: intohimoja kannattaa seurata ja monenlaisia taitoja kannattaa hankkia. Opettele myös yhteistyökykyjä. Tutustu ihmisiin ja ajatuksiin.

Samalla mietityttää, mitä työ tulee olemaan tulevaisuudessa. Tai, millainen ihmiskunta tulee olemaan tulevaisuudessa.

Ehkäpä tästä syystä dystopioiden suosio on niin vahva tänä päivänä. Kuten Soikkeli mainitsee, utopiat ja dystopiat sitoutuvat tietyllä tavalla aina toisiinsa. Suljetuista idealisoiduista yhteiskunnista ei voida enää puhua sanallakaan, ellei mainita samalla asioiden kääntöpuolia ja realiteetteja – sitä kamalaa todellisuutta miltä samalla joudutaan ummistamaan silmät, mikäli hyväksymme utopian ehdottomasti. (Soikkeli 2016, 129) Maailmamme on muuttunut niin monisyiseksi, että utopioita on vaikea ottaa vakavasti. Ongelmamme eivät ratkea enää sulkeutumalla pahalta maailmalta vaan tekemällä yhteistyötä yhteisten tavoitteiden eteen.

En halua maalata liikaa piruja seinälle. Kuitenkin juuri dystopiakuvauksissa näkyy alitajuisella tavalla ihmiskunnan henkinen varautuminen pahimpaan. Kuten Soikkeli kirjoittaa, dystopioiden pelottavuus perustuu juuri sille, kuinka lähelle ne tulevat keskustellessaan tästä päivästä ja kytkeytyy osaksi omaa aikaamme. (Soikkeli 2016, 129)

Ja liika uhkakuvien toitottaminen lannistaa. Toivoakin on. Riku Rantala & Tunna Milanoff ovat kirjoittaneet uudessa kirjassaan tulevaisuuskuvia niin dystopian kuin utopiankin näkökulmasta. Keskeistä heidän kirjoituksissaan on, että tulevaisuuteen voi varautua ja sen eteen kannattaa tehdä töitä.

Sama havainto toistuu muuallakin. Apulaisprofessori Arto O. Salonen pohti Helsingin Sanomien henkilökuvassa 1.11.2018, että suomalaisille vaurauden ja tehokkuuden tavoittelu ei enää riitä päämääräksi ja sisällöksi onnellisuuden tavoitteluun. Itse hän on löytänyt merkityksellisyyden tunteen pyrkimällä turvaamaan elämän mahdollisuuksia tulevaisuuden sukupolville. (HS 1.11.2018 Merkityksen jäljillä)

Kirjastotyöhön päädyin siitä syystä, että arvostan kirjastoa instituutiona lähes kaiken yli. Saan sieltä tarvitsemaani tietoa varallisuustasoon katsomatta. Kirjasto tuntuu myös ekologiselta tavalta jakaa kulttuuria sekä tietoa: kaikkea ei tarvitse omistaa tai ostaa. Riittää, kun taideteoksia ja kulttuuria saa haltuun siksi aikaa, kun niille on käyttöä. Uskon, että kirjasto voi lisätä ihmisen hyvinvointia ja ymmärrystä, sekä lievittää epätoivoa. Kirjaston kautta voi kohdata toisia. Kirjaston kautta voi oppia ja viisastua.

En tule rikastumaan koskaan kirjastoalalla rahallisessa mielessä, mutta tällä alalla koen silti löytyvän tarkoitusta ja suuntaa: kannustaa kaikkia ihmisiä lukemaan ja kokemaan löytämisen iloa.

Kun Milonoffin ja Rantalan kirjaakin lukee, saa vastakaikua moniin omiin huomioihin. En tiedä mitä teen viiden vuoden päästä, mutta jos vain mahdollista, teen sitä mihin hekin kannustavat: luen, olen kiinnostunut uusista asioista, sopeudun ja pyrin olemaan kriittinen, opettelen myötätuntoa ja innostun maailmasta.

Lähteet:

Gabbai, Arik – What Makes Humans Different? Fiction and Cooperation (2015 Smithsonianmag) https://www.smithsonianmag.com/arts-culture/what-makes-humans-different-fiction-and-cooperation-180953986/ Lähde tarkistettu 8.11.2018

Soikkeli, Markku – Tieteiselokuvan käsikirja (2016 Avain)

Rantala, Riku & Milonoff, Tunna – Selviytymisopas: Maailma muuttuu, näin jäät henkiin (2018 Johnny Kniga)